KEANE: Hopes And Fears

Arvio julkaistu Soundissa 05/2004.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Keanen soundi on yllättävän täyteläinen siihen nähden, että se muodostuu vain Richard Hughesin eteenpäin puskevista rummuista, Tim Rice-Oxleyn takomasta pianosta ja Tom Chaplinin vahvasta, poikamaisesta falsetosta.

Arvio

KEANE
Hopes And Fears
Island

Keanen soundi on yllättävän täyteläinen siihen nähden, että se muodostuu vain Richard Hughesin eteenpäin puskevista rummuista, Tim Rice-Oxleyn takomasta pianosta ja Tom Chaplinin vahvasta, poikamaisesta falsetosta. Toiveikkaalla esikoislevyllä trion soittoa tukevoittaa parin reippaamman kappaleen (Bend & Break ja Can't Stop Now) pohjalla sykkivä basso, mutta kitaristia ryhmä ei tunnu kaipaavan.

Ymmärrettävästi Keanea on alusta asti verrattu Britannian tämän hetken suurimpaan popbändiin Coldplayhin. Toki Tom Chaplin muistuttaa ääneltään ja laulutyyliltään kovasti Chris Martinia, mutta yhtyeiden välillä on helppo osoittaa myös eroja. Keanen suorastaan yltiömelodiset laulut ovat melankolisia, mutta eivät lainkaan niin matelevia kuin Coldplayn kappaleet. Toisaalta Chris Martinin yhtye nujertaa nuoret haastajansa niin materiaalin syvyydessä kuin dramatisointitaidossakin – ainakin toistaiseksi.

Kun Hopes And Fears -albumin uljas avausraita Somewhere Only We Know julkaistiin singlenä helmikuussa, se meni Britannian listakolmoseksi. Konstailemattomasti ja komeasti soivassa Bend & Breakissä on vielä väistämättömämpää hittipotentiaalia. Etenkin jos Keane vakuuttaa kesäfestivaaleilla, kannattaa tunteellisen rockin seuraavaa suurnimeä veikatessa unohtaa Snow Patrolin ja Starsailorin kaltaiset alisuorittajat. 

Lisää luettavaa