KEANE: Perfect Symmetry

Arvio julkaistu Soundissa 11/2008.
Kirjoittanut: MIKKO MERILÄINEN.

Yhtye, jota olen aina arvostanut sävellysten ansiosta, mutta vierastanut kliinisen harmittoman Coldplay-soundin takia, vetää nyt oikeista naruista. Keane on verhonnut kolmannella albumillaan poplaulunsa ihanan 80-lukulaiseen kuosiin.

Arvio

KEANE
Perfect Symmetry
Universal

Yhtye, jota olen aina arvostanut sävellysten ansiosta, mutta vierastanut kliinisen harmittoman Coldplay-soundin takia, vetää nyt oikeista naruista. Keane on verhonnut kolmannella albumillaan poplaulunsa ihanan 80-lukulaiseen kuosiin.

Jo erinomainen avausraita Spirals syöksee ajatukset suoraan A-han, Simple Mindsin ja Tears For Fearsin kultakaudelle. Kiipparisoundit ulisevat ja virvelirummun läiskäys vie mukanaan. Ratkaisu sopii bändille hyvin, sillä parhaiden kasaribändien teho perustui kylmien soundien ja kuumien tunteiden yhdistelmään, ja suuria tunteita Keanen musiikki on aina pursunnut. Mutta siinä missä ennakkoluulottomuus oli kasarisankarien tärkeä hyve, ei Perfect Symmetry lopulta ole järin rohkea levy. Tyylivalinnassa ei ole näinä aikoina mitään rohkeaa ja siitäkin olisi voitu repiä paljon radikaalimpia ratkaisuja.

Uudet ideat takaavat kuitenkin sen, että soundillisesti ja sovituksellisesti Keane on Perfect Symmetrylla aiempaa monipuolisempi. Syntikoita löytyy kerroksittain, biiteissä on elektroniikkaa ja niiden vastapainona levyllä on myös bändin piano-basso-rummut -peruskonseptiin nojaavia hetkiä.

Levyltä siis löytyy perinteisempääkin jollotus-Keanea, mutta tässä kontekstissa se jaksaa kantaa. Pahin synti on se, että sävellyksistä yhtyeen parhaalle tasolle yltää oikeastaan vain neljä ensimmäistä raitaa. Loppulevyä ei pelasta kuin pohjattomassa pateettisuudessan koskettava finaali Love Is The End.

Lisää luettavaa