Nuoren brittitrion toinen albumi ei ole mikään katastrofi. Moni muukin yhtye on julkaissut onnistuneen ja menestyneen esikoislevyn jälkeen pahasti kompuroivan seuraajan ja päässyt sen jälkeen takaisin jaloilleen.
Keane-kolmikon kunniaksi on mainittava, että yhtye on toisella albumillaan koettanut jalostaa ja viedä soundiaan eteenpäin. Ilman kitaraa ja bassoa esiintyvä ryhmä on hakenut Under The Iron Sea -levylle uusia sävyjä runttaamalla ison osan kosketinsoittimista ties minkä efektimyllyjen läpi. Sen ansiosta levy soi täydemmin ja tyypillisemmin kuin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Hopes And Fears -debyytti.
Maistiaiseksi heitetty Is It Any Wonder? -single ihmetytti hyvin lähelle U2:n Achtung Baby -levyä viritetyllä soundilla ja pelästytti sillä, että kappaleen alussa jankuttava kosketinriffi kuulosti kovasti sähkökitaralta. Ensimmäinen single ei kuitenkaan kerro albumista paljon – korkeintaan sen, että siltä ei ole löydettävissä samanlaista singlesarjaa kuin esikoiselta.
Viisi miljoonaa kopiota myyneen ensialbumin kepeä ja tarttuva pop on siis vain lämmin muisto, kuten myös hieno ja hyväntuulinen keikka Tavastialla. Pyöreäposkisen Tom Chaplinin äänikään ei kuulostaa nyt haaveilevalta, vaan pikemmin väsyneeltä. Entä missä ovat kappaleiden koukut?
Under The Iron Sea -levyllä yhtye tarjoaa omien sanojensa mukaan ”matkan pimeimpään paikkaan, minkä he pystyivät löytämään.” Onkohan kyse siivouskomerosta vai maakellarista? Pelkkä sormiosoundien särkeminen ei tee musiikista pelottavaa tai voimakasta.
Toivottavasti tylsän ja sävyttömän levyn tehtyään Keanen kundit keskittyvät siihen. minkä osaavat, eli ensiluokkaisten poplaulujen kirjoittamiseen. Tästä nipusta sellaisena nousee esiin vain kauniisti lipuva A Bad Dream -balladi.