KEMOPETROL: Play For Me

KEMOPETROL
Play For Me
Plastinka

Kemopetrolin nousukiito oli nopea ja näyttävä. Vuosituhannen vaihteessa suomalaiset tarvitsivat kipeästi niin Levottomat-leffan kuin Kemopetrolin kaltaisen nuoren, kaupunkilaisen ja modernilta kuulostavan pop-yhtyeen. Helsinkiläisen viisikon lähes virheetön Slowed Down -debyytti (2000) myikin kultaa ja sai ennakoimaan ilmaston muutosta.

Dinosaurukset eivät kuitenkaan kuolleet. Kemopetrol ei saanut kumppaneita, vaan jäi yksin. Kaksi vuotta esikoisen jälkeen ilmestyneellä Everything's Fine -levyllä yhtye pysyi ilmassa, mutta kaikki ei ollut kunnossa. Albumissa oli jotain väkinäistä. Uudella Play For Me -levyllä yhtyeen soitto rullaa luontevammin. Se ei silti ole kaivattu askel uudelle ilmaisun tasolle.

Viimeistään Play For Me -albumi vakiinnuttaa Kemopetrolin aseman Massive Attackin ja Portisheadin jälkeisen popmusiikin ykkösnimeksi auktorisoituna esittäjänä Suomessa, vaikka levy ei säkenöi niin kuin sen toivoisi. Se on miellyttävä ja yhtenäinen, mutta jättää mielen lepotilaan. Play For Me -levyn pehmeä ja syvä soundi kielivät harkinnasta, eivät tietoisista riskeistä ja kokeilunhalusta.

Taitavasti rakentuva Seagulls lienee Kemopetrolin onnistunein raita tähän mennessä. Se jää levyllä liian yksin. Let It Begin -balladi voisi muuten nousta upean avausraidan rinnalle, mutta se muistuttaa liikaa esikoisalbumin African Air -sävelmää. Tämän Suomen parhaiten nimetty bändi osaa, mutta sehän jo tiedettiin. Play For Me -levy olisi voinut ilmestyä vuoden kuluttua esikoisesta ja kukaan ei olisi yllättynyt.

Toki Kemopetrolissa on paljon hyvää. Yhtyeen musiikkia ei voi luulla minkään toisen suomalaisen orkesterin tekemäksi. Kalle Koiviston työ on huolellista sekä laulunkirjoittajana että elokuvallisen musiikin perustunnelman luovana kosketinsoittajana. Laura Närhi laulaa alati ilmeikkäämmin, paremmin sävelmiä myötäillen, mutta lausuu toisinaan turhan kirjallisesti.

Play For Me -albumin tähdeksi kohoaa kuitenkin kitaristi Marko Soukka. Hänen vaikuttavat soolonsa Seagulls- ja Weekend Friend -kappaleissa soivat komeina kuin Phil Manzaneran soitteet varhaisilla Roxy Music -albumeilla tai Robert Frippin mausteet Brian Enon 70-luvun erinomaisilla poplevyillä. Kautta koko levyn Soukka soittaa säästeliäästi mutta varmalla tyylillä, soundeja ja innoitusta kaiketi vanhasta taiderockista hakien.

Salaa valssaava Floater on ilmeisesti joutunut tyytymään työnimeen, tosin paremmin kyseistä kappaletta kuvaavaa määrettä ei tule nopeasti mieleen. Samanlainen ajelehtimisen tunne leimaa koko Play For Me -albumia, vaikka kyseessä ei ole tempoltaan erityisen hidas levy. Kolmannella levyllään Kemopetrol ei tunnu palavan aivan täydellä liekillä.