KILLER: Sure You Know How To Drive This Thing

KILLER
Sure You Know How To Drive This Thing
Universal

Nämä kaksi nuorta orkesteria ovat antaneet ensimmäiset näyttönsä vaihtelevalla menestyksellä, ja nyt toisella albumilla pitäisi sementoida saavutettu asema ja jopa ponnistaa vielä pidemmälle.

Killer tempaisi yllättävästi All I Want -kappaleellaan MTV Nordicin rotaatioon, mutta paukut loppuivat kesken. Ensilevyltä ei löytynyt jatkoa hittiketjuun musiikkikanavalle, eikä edes kotimaan markkinoille.

Toinen yritys Sure You Know How To Drive This Thing vastaa huomattavasti vakuuttavammin hittihaasteeseen. Ja vaikka Naughty Boy on jo ehtinyt tehosoittoon MTV Nordicille, se ei suinkaan ole tuoreen albumin parhaimmistoa. Itse asiassa tappavan tarttuvaa kertosäettä lukuunottamatta ralli on varsin laimea esitys.

Orkesteri korostaa, että uudella albumilla se vasta ymmärsi kärsivällisesti etsiä laulujen parhaita puolia ja parannella niitä entisestään. Kehitystyön parhaita tuloksia ovat vauhdikas ja tiukasti kitaraan nojaava Just Fine, 70-luvun jytäriffin varaan rakennettu Sugar sekä 80-lukuinen muistuttava kevytpoppailu Liar.

Kunnianhimo on luonnollisesti hieno piirre muusikossa, mutta eihän sen tarvitse johtaa pyrkimykseen tehdä tarpeettoman monimutkaisia ja lukuisia erilaisia osia sisältäviä kappaleita, kuten on käynyt esimerkiksi Hide & Seekin kohdalla.

Nerdeellä puolestaan ei ole rasitteenaan debyyttilevyn tuomaa menestystä, jonka yli täytyisi kivuta. Parin vuoden takainen esikoinen on unohtunut jonnekin historian hämärään, joten tyttöviisiko onkin vaivatonta aloittaa varsin puhtaalta pöydältä.

Diamond Station on helposti lähestyttävä albumi, josta periaatteessa ei ole pahaa sanaa sanottavana. Se tuo mieleen miksauksen amerikkalaisista tyttöyhtyeistä Wilson Phillipsistä ja Heartista lähtien.

Varsinkin Emily Handleyn kaunis ja eläytyvä laulu on paikoin niin käsin kosketeltavan hauras, että sen pelkää särkyvän pelkästä kuuntelusta. Ja aivan kuin äskeisen valitettavaksi vastapainoksi Emily aivan liian usein haikailee falsetissa, mikä alkaa pidemmän päälle ärsyttää.

Vaikka Nerdee suosii vähän liiankin varman päälle vedettyä poppia, niin viisikko uskaltaa kuitenkin hieman leikitellä Billy Joel -tyylisellä pianolaululla (Can't Really), indie-vivahteisella kitarasurinalla (Little Words), 80-lukuisella syntikkadiskolla (Let Me Inside) ja yhtyeen muuhun tuotantoon verrattuna suhteellisen raskailla kitarariffeillä (Poison & Cure).