Tuntuu vastenmieliseltä kuvailla philadelphialaista Kurt Vileä slackeriksi, sillä 1990-luvun alussa termin ympärille keräytyneen porukan henki haisee yhä pahalle. Siitä pitkätukkaisen ja huonosti istuviin arkivaatteisiin pukeutuvan miehen olemuksessa ja myös musiikissa kuitenkin on kyse.
Kuin jutustellen laulavan Kurt Vilen kappaleet eivät oikeastaan virtaa, vaan pikemmin valuvat eteenpäin. Usein kestää minuutin tai pari, että päästään asiaan. 70-minuuttisen Wakin On A Pretty Daze -albumin biiseistä voikin oikeastaan sanoa, että mitä pitempi sen parempi. Kompiltaan ripeämmät poplaulut Never Run Away ja Snowflakes Are Dancing ovat piristäviä ja tarpeellisia poikkeuksia.
Monin paikoin Wakin On A Pretty Daze -levyn lunkius lyö laudalta kenet tahansa. Kitaristina Kurt Vile lähinnä näppäilee sähköiseen folktyyliin ja roiskii tunteellisia sooloja. Ennen äänikuvaan suurpiirteisesti suhtautuneen miehen musiikki ihastuttaa nykyisin myös monilla kerroksillaan ja yksityiskohdillaan. Nuoren polven ohella soisi vinyyliveteraanienkin tutustuvan Wakin On A Pretty Daze -levyyn, sillä ajatonta, klassista rockiahan tämä on.
Kurt Vilen uutuus muistuttaa mainiosti siitä, että parhaat tripit eivät aina ole niitä villeimpiä ja sekopäisimpiä. Usein tulee toimeen vain sillä, että nostaa sukat sohvalle, sulkee silmät ja antaa musiikin luomien kuvien ja tunnelmien viedä.
