Varttuneemmat sukupolvet muistavat sen totisen oikeamielisyyden, jolla 1970-luvulla yhteiskuntaan ja politiikkaan haluttiin massaliikkeillä vaikuttaa. Jälkikäteen toiminnan monet piirteet vaikuttivat enemmän teatterilta kuin todelliselta halulta vaikuttaa asioihin.
Sama fiilis tulee The Last Internationalen ensialbumista. Yhtye on solisti Delila Pazin ja kitaristi Edgey Piresin alun perin muodostama duo, jonka rumpupallille myöhemmin hyppäsi Rage Against The Machinesta tuttu Brad Wilk. Tämän lujalyöntinen groove ei vaan pääse kuuluviin näin flegmaattisessa ympäristössä.
Päällisin puolin kaikki on ok, mutta naputtamista löytyy silti vähän joka puolelta. Paz laulaa värittömällä äänellä naiiveja ja ympäripyöreitä tekstejä. Porukan musiikillinen linja on täysin levällään, mikä ei luo monipuolisuuden vaan sekavuuden tuntua. Pahiten hukassa bändi on vaihtoehtorockinsa kanssa, joka on yhtä puisevaa kuin samaa temppua yrittäneellä Audioslavella. Välillä tapaillaan soulin antaumusta, mutta siihen ei riitä Pazin ääni eikä kappaleiden olematon sielu. Parhaiten toimii juureva countryrockveto I’ll Be Alright.
Ulkokultaisen levyn suurin puute on se, että sillä ei riitä uskottavuus olla sorrettujen äänitorvi.
Soundi otti puhelinyhteyden New Yorkiin The Last Internationalen kitaristi Edgey Piresille.
Sinä ja Delila saitte vuosi sitten melkoisen vahvistuksen bändiinne kun Brad Wilk liittyi mukaan. Kuinka hän on vaikuttanut bändin soundiin tai toimintaan?
− Sen kuulee heti. Brad on erittäin kokenut ja monipuolinen soittaja, ja hänen myötään bändin rytmiryhmästä tuli selkeästi tiukempi. Lisäksi hän toi bändiin aivan uudenlaista ammattimaisuutta.
Entäs toinen vanha kettu, tuottajalegenda Brendan O’Brien?
− Brendan piti huolen, että bändillä on studiossa mahdollisimman mukavaa, ja sen ansiosta saimme albumin purkkiin parissa viikossa. Useimmista lauluista albumille päätyi toinen tai kolmas otto.
Te ette peittele vasemmistolaista poliittisuuttanne. Kuinka ihmiset ovat asiaan reagoineet?
− Euroopassa kukaan ei ihmettele, tuntuu, että kaikki ovat samaa mieltä kanssamme. Se on sielläpäin normaalia maalaisjärkeä, ja vastaava tuntuu välillä puuttuvan täällä Yhdysvalloissa. Ei täälläkään läheskään kaikki ihmettele sanomaamme, mutta välillä tulee vastaan ihmisiä, jotka ovat todella vanhoillisia ja avoimen rasistisia.
On niitä kuule täällä Euroopassakin, valitettavasti.
− No niinpä tietenkin…
Mistä luulet johtuvan sen, että aika harva yhtye nykyään on avoimen poliittinen?
− Tämä on tietysti vain minun yleistykseni, mutta luulen, että nykyään meidät on kasvatettu hyvin epäpoliittisessa yhteiskunnassa. Ei ole kyse niinkään siitä, etteivät ihmiset välittäisi, mutta jos he eivät ole tietoisia epäkohdista, niin kuinka he voisivat niistä laulaakaan?
Vakavien laulujenne keskeltä pomppaa esiin versio Burt Bacharachin Baby It’s You -klassikosta.
− Se oli Brendan O’Brienin idea! Hän on yrittänyt jo 20 vuotta löytää bändin, joka haluaisi levyttää sen. Me opettelimme biisin studiossa ja saman tien jammailimme sitä Brendanin hoidellessa bassot. Hitto, sehän toimii!
Arvio: Antti Luukkanen
Haastattelu: Mikko Meriläinen