Levybisnestä moititaan nykyään usein siitä, miten omaehtoisille yhtyeille ei anneta aikaa eikä tilaa kehittyä. ”Tulos tai ulos” -ajattelu pistää bändin kadulle jo toisen alle odotuslukujen myyneen albumin jälkeen.
Vaikka pelin henki olisi ollut sama 1970-luvun alussa, Led Zeppelin ei olisi saanut kenkää. Bändi oli jo ykkösellään niin valmis ja räjähtämäisillään mahdollisuuksista, että potentiaali olisi jäänyt piiloon vain kuuroilta. Myös tuossa rinnakkaistodellisuudessa Zeppelinistä olisi tullut legenda jo siksi, että se valoi prototyypit niin monesta raskaan ja progressiivisen rockin perusasiasta. Vaikka pikku pihistelyä bluesmiesten kellareilla harrastikin.
Zeppelinin historia on kerrottu moneen kertaan – myös levymuodossa. Mothership-tupla tarjoaa taas uuden valikoiman niiltä kahdeksalta albumilta, jotka yhtye vuosina 1968–80 toimiessaan itse julkaisi. Mitta palvelee tarkoitusta hyvin. Jonkun mielestä mukana saattaa olla pari turhaakin raitaa, mutta olennaista ei ole jäänyt rannalle. Kyllä ne Boogie With Stu’t ehtii tsekata myöhemminkin, jos Zeppelin-kärpänen on päässyt puraisemaan. Myös ulkoiset asiat ovat kohdillaan: David Fricken essee on hyvä, samoin Shepard Faireyn verenkarvaisena hohteleva art deco -kansitaide.
Täydennetyn The Song Remains The Same -leffan, jonka ensi-ilta oli 1976, ja sen ääniraidan uusi tuleminen on tuoreista julkaisuista innostavampi. Vaikka osa alun perin unohdetusta musiikista ehtikin jo ilmestyä vuoden 2003 massiivisella tupla-dvd:llä, tämän painoksen julkaisu nyt – käsi kädessä Mothershipin kanssa – suo oivan mahdollisuuden vertailla Zeppeliniä studio- ja keikkaolosuhteissa.
Alkuun asioilla ei tietenkään ollut suurtakaan eroa; päällesoittoja, lennokkaita orkestraatioita tai tekniikka-avitteisia trikkejä ei kolmelta ensimmäiseltä albumilta löydy. Legendaarisesta nelosesta loppuun asti kitaristi Jimmy Page ja basisti-kosketinsoittaja John Paul Jones tekivät sen sijaan kaikenlaisia kokeiluja Eddie Kramerin, Leif Måsesin ja muiden äänittäjiensä kanssa.
Erilaisten efektien tuottaminen tai simulointi keikoilla tuotti toisinaan tahatonta komiikkaa, joten yhtye pitäytyi pääosin siinä, minkä niin hyvin taisi. Kuten The Song Remains The Same todistaa: rumpali John Bonham ja Jones nauttivat siitä, että yhteistyö svengaa kuin parhaissa soul- ja funkbändeissä, Page viuhtoo menemään ehkä jo aavistettuaan, millaiseen jumalan asemaan hänet tullaan nostamaan, ja Robert Plant saa sovitettua omaan ohjelmaansa sekä laulamisen että soidinmenot. Ei se tästä enää parane.
