Mære on nimetty saksalaisen kansanperinteen taruolennon mukaan. Se hiipii istumaan nukkuvan ihmisen rinnalle ja aiheuttaa levottomuutta ja ahdistuneisuutta. Esimerkiksi Deafheavenin tai Alcestin hengästyttäviin äänivalleihin verrattuna Harakiri For The Skyn post black on kuitenkin helpommin lähestyttävää, jopa miellyttävää. Selkeäsoundisen Mæren musiikillisesti lähin vertauskohta löytyy Nachtmystiumista.
Nachtmystiumilla on silti Harakiri For The Skyhin verrattuna kaksi tärkeää etua. Ensinnäkin sen biisit ovat lyhyempiä, tarttuvampia ja yksinkertaisesti paremmin kirjoitettuja. 85-minuuttisena Mære ei edes mahdu yhdelle cd:lle. Minkäänlaisia draaman kaaria viimeisen biisin Placebo-coveria Song To Say Goodbyeta lukuun ottamatta se ei siitä huolimatta sisällä.
Toisekseen Nachtmystiumin Blake Juddille englanti on äidinkieli. Mære on hiljalleen mainetta keränneen itävaltalaisbändin viides pitkäsoitto. Pitkänä ja synkkäsävyisenä levynä se on varmaan tarkoitettu vakavaksi teokseksi, joka nostaisi Harakiri For The Skyn post blackin isojen nimien joukkoon. ”I hate being bipolar, it’s fucking awesome” -tyyppiset puskuritarrasanoitukset eivät kuitenkaan auta asiaa.
