Levyarvio: Iisan komeasoundinen uutuusalbumi on taianomaisen kaunokirjallinen – Amelia herättää seikkailullisia mielikuvia

Iisa
Amelia
Fullsteam

Iisa Pajulan elämäntyö on kiistatota kokemusmaisemaa parillekin sukupolvelle. Silti itselleni sen ”muistelen Kruunuhaassa elämääni Kalliossa” -asetelma on aina tuntunut aika vietävän nurkkakuntaishelsinkiläiseltä. Vaan kun kävi ilmi, että hänen tuleva Amelia-levynsä rakentuisi Tyynellämerellä vuonna 1937 kadonneen mestarilentäjä Amelia Earhartin ympärille, kiinnostuin.

Persoonamyyttien ympärillä meditointi ei toki ole poplevyille tavatonta. Ameliakin on sarja päiväkirjamerkintöjä menneisyyden mielikuvitusystävälle. Mutta tuntuuhan oma arki siistimmältä, jos ajattelee, että näpeissä palavaa savuketta mainosti aikoinaan myös itse lentäjälegenda. Levy tavoittaa tämän itsensä-vähän-jännemmäksi kuvittelemisen tunnelman hienosti.

Amelia on myös valtavan kauniin kuuloinen levy. Miikka Koiviston ja Artturi Tairan kanssa luotu pumpulinen soundimaailma tekee levystä vuoden toistaiseksi komeasoundisimman kotimaisen. Tuotanto saa Pajulan melko simppelitkin ihmissuhdelaulut (Ei sodassa ei rakkaudessa, Lucky Strike, Ehdot) kuulostamaan taianomaisen kaunokirjallisilta.

Levyn kaukaiset triphop-rummut, vaivihkaiset syna-ajot ja utuiset melodialinjat kuulostavat lähinnä murretussa aamu- tai iltavalossa pilvien yllä urheasti etenevältä potkurikoneelta. Herättäisipä useampi kotimainen poplevy tällaisia seikkailullisia mielikuvia!