Iisalla on aina ollut poikkeuksellinen kyky heijastella itseään musiikkiinsa ja sanoihinsa. Moni muusikko kykenee kirjoittamaan elämästään ja tuntemuksistaan, mutta jokainen Iisa-albumi on aito otos hänestä. Päivii, öitä (2018) oli tärkeä albumi juuri epävarmojen aikojen takia, ja Amelia (2021) huokui päinvastaista rohkeutta ja itsevarmuutta.
Toinen tärkeä Iisa-elementti on uskallus. Läpi uransa Iisa tuntuu loikanneen aina mukavuusalueidensa yli miettimättä sitä, osaako hän jotain uutta juttua vai ei. Tai ehkäpä hän on miettinyt tällaisia asioita, mutta on silti mennyt pelkojen yli. Tämä kuuluu musiikissa uteliaisuutena, leikkisyytenä ja naiiviutena, jotka moni ihminen kadottaa ajan myötä.
Hardcore ottaa pesäeroa iisamaisuuteen juuri siinä, että levy on hänen varminta ja hiotuinta musiikkiaan koskaan. Outoa kyllä, Iisan tapauksessa tämä ei ole vain hyvä asia. Iisan tapa laulaa viattomasti raskaimmistakin asioista on kiehtovien soundien ohella levyn parasta antia, mutta paikoin musiikki ei keskustele Iisan äänen ja sanojen kanssa.
Pitkät hyvästit, Elämä on meri ja Hevoset soivat ihanasti, mutta osa terävimmistä melodioista ovat jäänyt tuotannon varrelle. Vaihtaisinkin näin määrämittaisen pop-levyn milloin tahansa täysillä ihan vain Iisaan keskittyvään musiikkiin.
