Ranskalaislaulaja Melody Prochet’n tuorein tuotos on taattua ruotsalaislaatua. Tukholman liepeillä taltioitua kevytpsykedeelistä päiväunta ovat artistin tukena olleet sommittelemassa Dungen-kitaristi Reine Fiske ja The Amazing -yhtyeestä tuttu Fredrik Swahn. Väheksymättä päähenkilön panosta tuntuu tarpeellista aloittaa ruotiminen siitä, mikä soi hänen ympärillään.
Melody’s Echo Chamberin kolmannessa albumissa parasta on se häkellyttävä pieteetti, jolla se on toteutettu. Ruotsalaista tässä on juuri lähes ärsyttävä tyylitaju ja ”hyvä maku”. Rumpujen tuhnuinen funkkaavuus, plektra-basson napsahdus, varhaissyntikoiden villainen huojunta ja fuzz-surinoiden vivahteet – sekä sanfranciscolaiset että turkkilaiset – kaikki on täydellistä.
Olemme vintage-käsityöläisyyden kovassa ytimessä. 60–70-luvun Ranska-popin, viihteellisen kvasi-hapokkuuden ja nykytodellisuudesta muistuttavan itsetietoisuuden muodostamassa kolmiossa soivasta musiikista ei löydy kauneusvirheitä tai esteettisiä harha-askelia. Melody itse tosin meinaa jäädä statistiksi omassa show’ssaan. Hänen huokaileva ja ohut tulkintansa toisintaa Jane Birkin-Francoise Hardy -linjan harsoista perinnettä sulavasti mutta samalla karikatyyriksi typistyen. Dynamiikaltaan olemattomasta laulusta muodostuu yksi pinnalta kauniin tyylittelyn keino ja korvakarkkiefekti muiden kaikukammiosoundien joukkoon.
