Matti Ahopellon toinen AHO-sooloprojekti Odyssey seuraa edellisen Nowinter Nosummer -tuplan tyynen vakaata elektronista musiikkimaalailua, joka on sykähdyttävässä melodisuudessaan muutaman askelman olotilojen yleisambientia korkeammalla jalostustasolla. AHO:n odysseia on lämpimän eteerinen, suorastaan kutsuva, verrattuna vaikkapa Erik Satie’hin, jonka gymnopediset tanssit ovat tautologisempia ja tunnekylmempiä. Jos Ahopeltoa vertaa juuri menehtyneeseen Vangelikseen, yhteistä ovat sävelkaarien hartaus ja äänimaiseman kokonaisvisiot. AHO on elävissä kuvissaan silti vähemmän mystinen ja dramaattinen, ikään kuin musiikki tottelisi hänen tutkaintaan eikä päinvastoin.
Normaalin konserttipianon klangi on monella kappaleella johtomelodian viejä, jonka ympärille melodia vetää muiden soittimien soundeja ja sävysovituksia kuin magneetti. Elektronisten sointukulkujen insertit vaihtelevat futupopin pulputuksista luonnollisen ympäristön tuottamien rytmillisiin ääniin. Spencer King ja Karina-yhtye vierailevat AHO-impressioihin etevästi sointuvin lauluäänin. Avoimimmin AHO lyö kortit musiikkisalonkinsa pöytään toiseksi viimeisellä raidalla Muses, joka on omistettu digitaalista ja manuaalisoittoa yhdistelevän disklavier-pianon sekä huilun ja jousien kamariorkesterille. Matka päättyy juhannuksen taikoja loihtiviin La-la-la-tunnelmiin.