En olisi uskonut Rohkeiden Kuvien etenevän tähän suuntaan, ainakaan näin nopeasti. Sillä vaikka Hauskaa, mutta ei koskaan enää -debyytti (2020) vakuutti kypsällä otteellaan, ei mikään sen terhakkaassa ilmaisussa viitannut siihen, että seuraajan referenssejä olisivat Pariisin Kevät, Pimeys ja Scandinavian Music Group.
Vaihtaessaan 1990-lukulaisesti virittyneen vaihtoehtoisuutensa ajan mukaisesti prosessoituun sointiin Rohkeat Kuvat on ottanut ilmeisen riskin. Siinä missä viisikko saattoi aiemmin korvata satunnaiset puutteensa sähköllä ja energialla, on sävellyksillä nyt enemmän kannateltavaa. Huoliteltu materiaali vastaa onneksi haasteeseen. Kiillotettuja muistoja mittaileva Kaupunki, traaginen Olli (kesä -05) ja hurmoksellinen Kannattaa hengittää todistavat, että yhtyeellä on sekä halua että taitoa asetella lyyrinen sisältö ja musiikillinen ulkomuoto koskettavaan tasapainoon.
Samalla jotakin on myös kadonnut. Ei se ahdista meitä on linjakas levy, mutta siltä puuttuu ripaus edeltäjänsä persoonallisuutta. Laveaksi kirjoitettu tarttumapinta yleispiirteistää lauluja, ja aukottoman itsevarma olemus syö hellävaraisen melodisuuden tenhoa. Pienet epäsuhdat lienevät kuitenkin vain muodonmuutoksen aiheuttamia venytysjuovia. Niitä tulee kaikille, jotka kasvavat vauhdilla suuriksi.
