Levyarvio: So long Saatana! Lucifer vaihtoi okkultismiflirtin classic rock -larppaukseen ja pestasi riveihinsä Nicke Anderssonin

Lucifer
Lucifer II
Century Media

Jääkuningatar Johanna Sadonisin liidaaman Luciferin occult rock -saaga on siirtynyt toisella tuotantokaudellaan Ruotsiin. Toista pääosaa debyyttilevyllä (2015) esittänyt Cathedralin Gaz Jennings on vaihtunut filmaattiseen Nicke Anderssoniin. Sen lisäksi, että Andersson näyttää koppalakissaan pirullisen hyvältä Covenia kumartavassa levynkannessa, hän vastaa uudella albumilla rummuista, bassosta ja puolesta kitaroista.

Vaikka Sadonisin ja Anderssonin yhdessä säveltämä ja tuottama classic rock -larppaus on raskainta, mitä Andersson on tehnyt Death Breathin jälkeen, on se puhtaasti 70-lukulaista bluespohjaista heavy rockia ilman mitään moderneja haihatuksia. Pikkuruista The Hellacopters -vibaa ei lasketa. Avauskappale California Son on yhdistelmä Paranoidia ja Runawaysin Cherry Bombia Deep Purplen menevimmillä hiteillä maustettuna.

Sadonis on vokalistina uransa parhaassa iskussa, mutta kärsii yhä persoonattomuudesta. Jinx Dawsonin tai Ann Wilsonin saappaissa piisaa täytettävää. Luciferin jytä uponnee parhaiten juurimusaa etsiviin junioreihin, jotka saattavat bändin innoittamana löytää 70-luvulta muutakin kuin iänikuiset Sabbathin ja Zeppelinin.