Levyarvio: Suurpiirteisyyden ja hyökkäilyn tasapaino – Epämuodikkuudessa piilee Torrancesin salaisuus

Torrances
Plastic Animals
Joteskii Groteskii

Weezerin debyytti ei ole raikkain mahdollinen referenssi vuonna 2019. Mutta juuri itsepäisessä epämuodikkuudessa piilee tamperelaisen Torrancesin salaisuus. Plastic Animalsin ensi äänestä alkaen on helppo hahmottaa, että nyt musiikkia tehdään suurella sydämellä, mistään muusta välittämättä.

Lähtökohtien vilpittömyys on olennainen osa esikoisesta huokuvaa lämpöä. Vaikka yhtyeen innoittajat – Weezerin takaa kurkkivat ainakin 22 Pistepirkko, Neil Young ja Pixies – voisivat antaa aiheen puntaroituunkin kokonaisuuteen, välittyy musiikista voimakas intuitiivisuus. Albumin kaikki kappaleet kuulostavat pohjimmiltaan erillisiltä kunnianosoituksilta, joiden ominaisluonne on sekä hyväksytty että tallennettu sellaisenaan, punaista lankaa tietoisesti etsimättä.

Jäljittelyn yläpuolelle Torrancesin nostaa viimeistään kappalemateriaali. Samankaltaisella ideologialla operoivan Talmud Beachin tavoin yhtye ei ole tyytynyt ainoastaan metsästämään oikeankaltaista sointia, vaan ilmaisu on viety maaliin asti melankolisilla sävelkuluilla. Kappaleet raapivat ja vetoavat sopivan salakavalasti, mutta eivät epäröi tuottaa välitöntäkään mielihyvää. Esityksen kruunaa nuhruisen suurpiirteisyyden ja jämäkän hyökkäilyn välille löydetty tasapaino.

Plastic Animals onnistuu täydellisesti tavoitteessaan olla prikulleen sitä mitä on.