Levyarvio: Tampereelta tärähtää – Black Royal tietää mitä likaiselta rockiltaan haluaa ja jytisyttää debyytillään isolla kädellä

Black Royal
Lightbringer
Suicide

Monesti olen itsekin sortunut kuvaamaan bändiä paremman sanan puutteessa lupaavaksi. Totta puhuen harvoin oraalla oleva potentiaali oikeasti lihallistuu. Hyvillä mielin voi kerrankin sanoa, että nyt kehitys on todellakin kehittynyt.

Black Royalin pienjulkaisut ovat osoittaneet tamperelaisbändin tietävän mitä musiikiltaan haluaa ja nyt esikoispitkäsoiton kohdalla jytinää on luvassa isolla kouralla. Optimaaliseen asentoon on viritetty miltei kaikki: sludgen, stonerin ja ihan vaan raskaan rockin koordinaattien leikkauspisteeseen asetettu groove maustetaan juuri sopivalla määrällä höysteitä. Oikeassa paikassa pauhaavat syntikat, makeaa kontrastia tuova naislaulu tai ihan vaan yllättävän melodiset sivupolut tekevät albumimitasta helposti sulavan.

Eikä homma pelittäisi tietenkään ilman ronskeja riffejä, multakurkun periltä kumpuavaa rääkymistä ja muhkeasta roiskimisesta huolimatta ilmavia biisejä. Laiskin voisi sortua kaivamaan määrittely-yrityksen helpottamiseksi Entombedin, Corrosion Of Conformityn tai Panteran, mutta itselleni Black Royal edustaa parhaiten samaa koulukuntaa toisen kotimaisen muhjupartion Demonic Death Judgen kanssa.

Loppuun parhaimmat vetonsa säästävä Lightbringer päättyy Ou(t)roborosiin, Black Royaliin omaan Planet Caravaniin. Lahjattomammalle juustoinen täky – tässä yhteydessä juurilleen pokkaava tribuutti.