Pohjimmiltaan musiikki on lääke. Siihen näkemykseen päätyi seattlelaisen indierock-bändi Chastity Beltin laulaja-kitaristi Julia Shapiro, kun hän joutui perumaan bändinsä kiertueen vakavien terveysongelmien takia. Samoihin aikoihin päättyi parisuhdekin. Shapiro paranteli depressiotaan äänittelemällä tämän soololevyn täysin omin päin.
Nimi viittaa tekijän pohdiskeluihin siitä, mikä olisi ”täydellinen versio” hänestä ihmisenä.
Vähäeleisesti jossain indierockin, dreampopin ja shoegazen paaluttamassa kolmiossa leijuva itsetutkiskelu toimii hyvin, vaikka kieltämättä kiekko lipuu alusta loppuun hyvin samalla fiiliksellä ja lakonisesti laahaavalla tempolla. Mutta se mikä yhdelle on monotonisuutta on toiselle palkitsevasti kokonaisvaltaista tyyliä. Enemmän ja vähemmän särkijöillä käsitellyt kitarat värähtelevät läpinäkyvästi eetterissä niin etulinjassa, että Shapiron lähes hajamielisesti hyräilevä laulu joutuu tavallaan kakkosrooliin ja myöhemmin päälle lisättyjä rumpuja tuskin huomaa. Teksteistä saa parhaiten selvän kuulokekuuntelussa, mutta aina kun sieltä jotain erottaa niin se puhuttelee. Shape jää mieleen melkein lapsellisen yksinkertaisella mutta tehokkaalla sointukierrollaan ja erittäin pelkistetty nimiraita neilyoungmaisella melodiallaan.