Ahavoituneemman rocksukupolven aikaansaannoksissa tuntuu vääjäämättömältä, että ennen pitkää laulunteko jähmettyy raskaspoljentoisiin, hartaasti laulettuihin hymneihin. Dom som skiner -albumilta ei toki odota Ebba Grönin punk-rähinää, Imperietin kunnianhimoisempaa rockilmaisua saati Peace, Love & Pitbullsin industriaalista mättöä. Mutta ei myöskään näin jähmettynyttä ja soinnutonta kailotusta, jossa yksi parhaista pohjoismaisista voimaäänistä altistuu köyhärytmiselle ja yksioikoisen teatterimaiselle puheen ja laulun sekoitukselle. Lennokkuudelle ja svengille ei ole tilaa tai motiivejakaan.
Omistautuminen tälle tyylivalinnalle saattaa toki palvella sanoitusten teemoja ja lyriikan vakavuusasteita, jotka eivät rockin tenhoa tai lennokkaampaa rytmiikkaa kenties havittelekaan sanoman läpiviemiseksi. Pikkunäppärät soundisäädöt tai futupulputukset eivät merkittävästi kohenna yksittäistä tai yleistä äänikuvaa. Vaikka häivyttäisikin lievän hämmennyksen Thåströmin vakavoitumisen suhteen, ei useampikaan aulis kuuntelukerta avaa varsinaista viehätystä yhtenäiseen Dom som skiner -materiaaliin. Kappaleista ei nouse ilmeisiä suosikkiraitoja, joskaan ei muita kehnompia sävelsuutareitakaan. Vaihtelun puute kangistaa kokonaisuuden.
