Vaikutuin syvästi kuullessani ensi kertaa Lyytin Ei pahalla -kappaleen, jolla sanoituksen mukaisesti kaadetaan kyynelvettä rautatiesillalta jokeen, mutta tehdään se hienovaraisesti musiikin soljuessa suloisesti määränpäähänsä, täysosumana suoraan tajuntaan. Koko esikoislevy on aivan niin hyvä kuin uskalsi odottaa, muttei samaa temppua toistamalla, vaan kontrasteja luomalla.
Lyyti tavoittelee albumillaan taivaita, mutta malttaa myös olla nipottamatta turhista omaan ääneensä luottaen. Kuulija palkitaan sillä, että ennalta-arvattavuus ja tavanmukaisuus ovat debyytillä minimissään. Taustajoukoista löytyy Pekka Tuomi (mm. Litku Klemetti) sekä Risto, ja se kyllä kuuluu, mutta levyn erinomaisuus on artistin itsensä ansiota. Musiikillisesti Lyyti ravistelee taidepopin linnunhäkkejä laidasta laitaan läpitunkevalla melodisuudella. Lyyrikkona ja äänenkäytöltään hän on herkkä ja henkilökohtainen siinä missä leikkisä ja provokatiivinen.
Vain todellinen taiteilija saa hengentuotteeseensa tunnetta ja jännitettä kuten esimerkiksi Pielisjoki-kappaleella. Pohjoiskarjalainen häävalssi keinuttaa, mutta vannovatko joet enää virtaavansa uomissaan? Lyyti, itsekin luonnonvoima, kyllä tietää sen.
