LUMO: Lumo

Lumon nimetön albumidebyytti on viimeisen päälle professionaalisesti tuotettua Suomi-rockia uuden vuosisadan uusille rockia kuluttaville sukupolville. Lumo päivittää Eppu Normaalista Yön ja Kolmannen Naisen kautta siirtyvän perimän tämän päivän soundeilla, jotka pyrkivät olemaan trendikkään rajut, mutta eivät kuitenkaan liian radikaalit radioaaltojen soittolistoista päättäville. Lumo jos mikä on nykypäivän teini- ja sävelradiorockia ja sellaisena jopa Dingoon ja työn sankaruuden vuosia edeltäneeseen Yöhön vertautuva ryhmä. Suosio tosin on ainakin toistaiseksi ratkaisevasti vaatimattomampaa luokkaa.
Lumon tuottajina toimivat muun muassa Neljän Ruusun ja CMXn kanssa aiemmin työskennelleet Gabi Hakanen ja Illusion Rake ja he ovatkin levyllä yhtä merkittävässä roolissa kuin itse Lumo. Komeasti jyräävät soundit kun peittävät monin paikoin Lumon biisien pohjimmaisen keskinkertaisuuden. Lumon sinänsä ärhäkkä sointi harhauttaa huomion sivuun myös bändin vähemmän innostavista teksteistä.
Lumon avausraita Polte puree jämerällä perusriffillään, mutta sen heittämään haasteeseen bändi ei pysty jatkossa vastaamaan. Juhlat menevät lähes pilalle jo syntyessään vanhanaikaisten syntsien viilloilla ja Illuusio rikkoutuu niinikään soundiratkaisujen koneistetulla standardimaisuudella. Biisin massiivisuudella ei löydy sisällöllisiä perusteita. Kaiken kaikkiaan Lumo toimii parhaiten silloin, kun bändi antaa kitaroidensa puhua pahasti tökkivien syntetisaattorien yli. Vesivehmaan jencca on mandoliineineen yksi Lumon radiohiteistä ja itse biisi on vielä kauempana Vesivehmaan jenkasta kuin Maija Vilkkumaan Satumaa-tango Unto Monosen ikivihreästä.
Tavanomaisesta materiaalista ei saada näyttävälläkään esillepanolla mestarillista. Ikävimmillään Lumon ensialbumin mahtipontinen rocksointi herättää mielikuvan tyhjien tynnyrien kolinaksi mainitusta ilmiöstä. Sisällöntuottajat ovat todennäköisesti yksi tämän hetken trendikkäimmistä ammattikunnista ja Lumoa tehtäessä heidän apuaan olisi totisesti tarvittu.