Kun Virve Rostin Euroviisu-kappaleessa vuonna 1987 sata salamaa iski tulta, koko elämä räjähti. Kun Maj Karman kahdeksannella albumilla salama loimahtaa, kuuluu vain vaimea tussahdus. Ja miten se voisikaan enää liekehtiä taivaalla, kun Ukkonen on jo jyrähtänyt kolme vuotta aiemmin?
Maj Karman konseptiin on aina kuulunut hämmentää ja sekoittaa kuulijat sillä, mikä on todellista, mikä itseironiaa ja mikä silkkaa hämäystä. Nyt tilanne on vielä kimurantimpi, kun alla on Herra Ylpön loistava sooloalbumi (Sata vuotta, 2008) ja emoyhtyeen pitkä hiljaisuus. Miten jatkaa menestyksestä, joka ei enää ollut koko yhtyeen luomaa?
Kun Salamaa on pyörittämästä päästyäänkin pyöritellyt, tuntuu että tätä yhtälöä bändi ei ole pystynyt ratkaisemaan. Heti levyn nimikappale on suoraa jatkoa Ylpön albumin tunnustuksellisuudelle sillä erotuksella, että teksti kahlaa mutaisissa itsesäälin vesissä. Se ei ole omiaan poistamaan mielikuvaa vaikeata paluuta tekevästä kansansuosikista. Tämän levyn perusteella taannoinen mediahuijaus koiran syömästä kovalevystä ei enää kuulosta hauskalta käytännön pilalta, vaan lukossa olevan yhtyeen hätähuudolta.
Kyse ei ole uudistumisen tarpeesta. Maj Karma otti jo nämä askeleet onnistuneesti Sodankylän (2004) ja Ukkosen kanssa. Alkuaikojen vittumaisuus ja metallisen soundin luoma dynaamisuus löivät kättä kivuttomasti, kun oli aika siirtyä pelaamaan popkappaleiden ehdoilla. Nyt tarjolla ei vain ole ruhjovaa äänimyrskyä, mutta ei myöskään kaihoisia kolmen minuutin hittibiisejä, jotka kelpaisivat myös sille ostavalle yleisölle, jonka avulla kultalevyt naulataan vessan seinälle.
Paitsi yksi. Satiinisydän on alaston ja haavoittuvainen kuvaus onnen tai edes elämänsuunnan etsimisen problematiikasta. Väärissä käsissä siinä olisi katastrofin ainekset, Ylpön tulkinnalla ja tällä kertosäkeellä se on joka kerta yhtä pysäyttävä kokemus. Mielenkiintoista olisi kuulla yksikin pätevä syy, miksi se ei ollut Salaman ensimmäinen singlepoiminta.
Muuta albumia leimaa tekemisen pakko, niin että rystysten kirskumisen kuulee jo levyltäkin. Salama on harmaata selluloosaa Maj Karmalle ominaisista elementeistä, jotka on aseteltu samalla tavalla kuin ennenkin ilman entisaikojen intohimoa, kiivautta ja nenäkkyyttä. Timanttisia riffejä, häikäiseviä kontrasteja, kauniita melodioita tai Ylpön terävyyttä ei albumilta löydy, vaikka kuinka tahtoisi. Viimeisen käyttöpäivän teksti on jo niin väsynyt, että se suorastaan kerjää puujalkavitsiä osakseen.
Jos Maj Karma kuulostaa näin alistuneelta, on jokin pahasti vialla.
