MAN OR ASTRO-MAN?: A Spectrum Of Infinite Scale

Komea pinta kiiltää, mutta sisältä kuuluu onttoa huminaa. Siinä pähkinänkuoressa käsitykseni Man Or Astromanista ja 1990-luvun suuresta instrumentaaliyhtyeiden hyökyaallosta.
MOA on kymmenillä levyillään, hiotulla imagollaan ja sinnikkäällä kiertämisellä noussut instru-undergroundista laajempien alakulttuuripiirien kulttiyhtyeeksi, mistä kielii muun muassa tämän levyn julkaisija. Yhtyeen perusidea on yhdistää musiikissaan 1960-luvun kitarasoundit laajempaan tieteiskehyskertomukseen ja new wave-henkiseen hermostuneeseen outouteen. Kaikuisien kitaroiden seassa kuullaan siis kaikenlaista sampleripihinää ja robottisurinaa. Alkutuotannon B-elokuva-äänipaloista on onneksi luovuttu. Nyt nyrjähtäneitä ja valitettavan epämusikaalisia surf-riffejä ryyditetään modernimmalla tietokoneperäisellä äänimateriaalilla.
Yhtye poikkesi musiikillisiin ideoihinsa nähden kohtuuttoman laajan tuotantonsa eräässä vaiheessa lauletun devomaisen nörttirokin puolella, mikä tuntui virkistävältä. Nyt se narskuttaa space-rautalankaansa turhan yksioikoisesti. Tätä seikkaa eivät pienet trippailut, kikkailut tai vokaalisamplet miksikään muuta. Steve Albinin kuiva tuotantojälki ja viisastelevat vempainharrastuksesta kielivät biisinnimet panevat ärsyttämään. Matriisitulostimen äänen samplaamiseen perustuva "biisi" on viimeinen pisara.