MANIFESTO JUKEBOX: Remedy

Suomalaisen punkin ruohonjuuritason yksi edustavimmista bändeistä on jo pitkään ollut Manifesto Jukebox, joka periksiantamattomalla asenteella ja kovalla työnteolla on saavuttanut jalansijaa myös maamme rajojen ulkopuolella. Tästä on todisteena trion toinen pitkäsoitto, jonka julkaisee maineikas amerikkalainen BYO -levy-yhtiö. Mikään ei kuitenkaan ole Manifesto Jukeboxin linjauksissa muuttunut, sillä Remedy noudattaa ensimmäisen albumin tyylipolitiikkaa. Yhtyeen juuret ovat melankolisessa peruspunkissa, emo coressa ja Hüsker Dün perinnössä, joka muistetaan yhtyeestä puhuttaessa aina mainita. Molempien alakuloisessa melodisuudessa on toivottomuutta, joka tuodaan kuitenkin niin kauniisti esille, ettei musiikki itsessään kuulosta ahdistavalta, vaan soiton jäntevyydessä on mustan pinnan alla voimaa ja herkkyyttä.

Niin paljon kuin Manifesto Jukeboxia arvostaa ja sen omaleimaista soundia ihailee, on Remedy myös huolestuttava merkki yhtyeen orastavasta paikallaanpolkemisesta. Tietty yhtenäisyys ja hyväksi havaitun formaatin hyväksikäyttäminen ei ole pahasta, mutta nyt tuntuu, ettei levyllä ole oikein rakennetta. Kaikki biisit noudattavat samaa kaavaa eikä täyspitkälle levylle vaadittavia nousu- tai laskukohtia ole. Joukosta ei erotu samanlaisia pysäyttäjiä kuin debyyttialbumi Desiren raastava nimikappale. Jos bändi ei ole jatkossa valppaana, voi se joutua huolella ja taidolla luomansa tyylin vangiksi, joka pakottaa kirjoittamaan kappaleet liian samankaltaisiksi.

Manifesto Jukebox on yhdessä Endstandin, Wastedin ja nämä kolme yhdistävän Combat Rock Industry -puulaakin kanssa osoittanut kuinka alakulttuuristakin käsin pystyy haastamaan isolla rahalla tuotettuja amatöörejä, mutta eihän voi olla mahdollista, että kumppaneiden jalostuttua alansa huipuiksi Manifesto Jukeboxin parhaaksi julkaisuksi jää maton jalkojen alta vienyt debyytti-ep?