Marit Bergman tuo kolmannella levyllään nostalgisen tuulahduksen länsinaapurista. 70-lukuisesti tuotettu poplevy tuo nimittäin useammassakin kohtaa mieleen Abban. I Think It’s A Rainbow pirskahtelee ruotsalaisille tyypillistä välitöntä iloa, minkä voimalla maassa on luotu poppia iät ajat. Melodiset ja hyväntuuliset laulut on kuorrutettu suureellisilla ja kunnianhimoisilla sovituksilla, joissa rummut paukkuvat muhkeasti ja puhaltimet kohottavat ne euroviisumaisiin tunnelmiin. Albumi on harvinaisen iskelmällinen ja häpeilemättömän viihdyttävä, mikä on ehdottomasti positiivista.
Ylimmilleen ilo nousee Green Lightin ja No Partyn kaltaisissa vaaleanpunaisissa ja yltäkylläisissä popsinfonioissa, mutta vastapainoakin levylle mahtuu. Still Summer vie kesänurmelle vain rauhallinen akustinen kitara apunaan ja Eyes Were Bluen unenomainen tunnelmointi antaa tarpeellista hengähdystaukoa.
I Think It’s A Rainbow onnistuu olemaan selkeässä vanhahtavuudessaankin piristävä albumi, jonka kompastuskivet valitettavasti ovat kovin perustavanlaatuisia: Maritin äänessä ei ole materiaalin vaatimaa diiva-ainesta ja hänen sävellyksensä lipsuvat kovin usein tavanomaisiksi.