”Hey hey, rock and roll, it don’t have no soul, everybody knows, that rock and roll is cold”, veistelee Matthew E. White hilpeän piano-boogien päälle uudella singlellään. Whiten esittämänä väite kuulostaa ja tuntuu uskottavalta, sillä niin perusteellisesti lämmittävää vaihtoehtoa virginialaismuusikko tarjoilee toisella levyllään − ja ilman ainoatakaan rockille ominaista maneeria.
Fresh Blood on debyyttilevy Big Inneria (2012) yhtenäisempi kokonaisuus. Orkestraalinen neosoul groovaa kautta linjan seesteisesti ja verkkaisesti. Sävykkäiden taustojen päälle White huhuilee ja kuiskailee melodiat kuulostaen siltä kuin olisi juuri nukahtamaisillaan. Illuusion rikkoo väliin lakonisesti lausutut kirosanat ja kärkevyydet.
Levyn avainraita Tranquility on omistettu Whiten suuresti ihailemalle, viime vuonna kuolleelle näyttelijänero Philip Seymour Hoffmanille. White tuntuu juuri oikealta henkilöltä tähän tribuuttiin, sillä Fresh Bloodin laulujen kertoja on kuin musiikillinen vastine Hoffmanin esittämille antisankareille. Ja kuten esikuvansa, White hävittää tulkinnassaan itsensä tavanomaisuuden ja eleettömyyden valepukuun, ja tuntuu juuri siksi niin elämänmakuiselta.
