Pienen, mutta intomielisen yhteisön mielestä vuoden odotetuin pitkäsoitto on tässä. Midlaken arvostus on useilla netin musiikkisivustoilla ollut jo jonkin aikaa vahvasti nousussa ja hiljalleen myös printtimedia on yhtyeen löytämässä. Ensimmäisenä askeleena kohti todellista suosiota voikin pitää Q-lehden taannoista luonnehdintaa, jossa bändin debyytti Bamnam And Slivercork (2004) nostettiin parhaaksi ja omaperäisimmäksi jenkkiläiseksi levyksi sitten Mercury Revin Deserter’s Songsin (1998).
The Trials Of Van Occupanther -levyllä Midlake kiertää kaikki trendikkyyden sudenkuopat kaukaa. Kun suurin osa tämän hetken indie-bändeistä tönii toisiaan 80-luvun alun post punkin ja Talking Headsin rakentamalla hiekkalaatikolla, operoi Midlake täysin vastakkaisessa suunnassa. Yhtyeen sointi on äärimmäisen melodinen ja 70-lukuisesti radioystävällinen, hieman samaan tyyliin kuin Fleetwood Macilla, Crosby, Stills, Nash & Youngilla ja ELOlla aikanaan. Tyylipoliisien pannaan julistamia kitarasoolojakin on Midlakella pokkaa tarjoilla.
Tärkein yksittäinen osatekijä on kuitenkin bändin kyky kirjoittaa klassisia ja taivasta hipovia popsävelmiä. Pitkäsoiton kirkkaimmat taidonnäytteet – Roscoe, Head Home ja singlenä julkaistu Young Bride – ovat alusta loppuun silkkaa täydellisyyttä, eikä loppumateriaalikaan kaukana peesissä ole. Midlaken musiikissa ei ole kyse kiireestä tai suorittamisesta, vaan silkasta hyvästä olosta ja parhaan popmusiikin iättömästä kauneudesta.
