Jotkut amerikkalaisen indierockin piirteet saavat ihon hilseilemään. Sellaisia ovat esimerkiksi pitkät ja näsäviisaat laulujen ja leyjen nimet sekä tarpeettoman teennäiset ja teatraaliset laulajat. Myös Modest Mousen johtaja Isaac Brock tulkitsee alituisessa roolissa, mutta selviää taiderock-korttia heiluttaen läpi tullista kysyvä tuijotus perässään.
Modest Mousen viidennenkin levyn vaikutteet tulevat enempi amerikkalaisen vaihtoehtorockin kaanonista (Pixies, Talking Heads) kuin Britanniasta. Yhtyeen rytmikäs ja rimpuileva musiikki ei ole Atlantin tuolla puolen pelkkää marginaalia, sillä Good News For People Who Love Bad News -levy (2004) on myynyt peräti puolitoista miljoonaa kappaletta. Ja tälle uutuudelle on varattu semmoinen mainostemppu, että ainakaan julkisuuden määrästä sen menestys ei jää kiinni.
Levyjen välillä Modest Mouse nimittäin kiinnitti kitaristikseen Johnny Marrin. Tuhdin tutustumisen jälkeen on ihmeteltävä, miten tällaiseen tilanteeseen tultiin. Tanssittavan Dashboard-singlen alkuriffin voisi arvata entisen The Smiths -kitaristin soittamaksi, mutta muuten hänen rooliaan ei ole ainakaan alleviivattu. Paljon ei Isaac Brock tunnu oppineen rakkailta The Smiths -levyiltä muutenkaan. Vaikka Modest Mouse hallitsee äänensä ja materiaalinsa, reilun tunnin annosta ei kerta kaikkiaan jaksa sulattaa yhdeltä istumalta. Jos We Were Dead Before The Ship Even Sank -levyllä tavoitellaan suosiota Euroopassa, se olisi kaivannut myös enemmän vihelleltävää hysteerisyyden sijaan.
