THE MOODY BLUES: Days Of Future Passed

Arvio julkaistu Soundissa 08/2006.
Kirjoittanut: Pekka Laine.
The Moody Blues ei jostakin syystä ole päässyt nykyrockia vahvasti sävyttävän retro- ja kierrätysvimman kohteeksi. Ehkäpä yhtyeen imago on liian kiltti ja perintö liiaksi musiikin varassa. Mahtavien huumeorgioiden, joukkoitsareiden ja spiraalimaisen syöksykierteen puuttuminen on saattanut haitata kulttimaineen syntymistä. Aikanaan bändi oli sekä kaupallisesti että musiikillisesti tärkeä linkki 1960-luvun psykedeliapopin ja seuraavan vuosikymmenen mahtiponnistelujen välillä.

Arvio

THE MOODY BLUES
Days Of Future Passed
Deram

The Moody Blues ei jostakin syystä ole päässyt nykyrockia vahvasti sävyttävän retro- ja kierrätysvimman kohteeksi. Ehkäpä yhtyeen imago on liian kiltti ja perintö liiaksi musiikin varassa. Mahtavien huumeorgioiden, joukkoitsareiden ja spiraalimaisen syöksykierteen puuttuminen on saattanut haitata kulttimaineen syntymistä. Aikanaan bändi oli sekä kaupallisesti että musiikillisesti tärkeä linkki 1960-luvun psykedeliapopin ja seuraavan vuosikymmenen mahtiponnistelujen välillä. Komeasti uudelleen masteroidut ja lisähöysteillä ryyditetyt varhaiset albumit osoittavat, että The Moody Bluesin taiten sävelletty ja rehevästi sovitettu hämypop on kestänyt hienosti aikaa.

Sinfoniaorkesterin ja rock-yhtyeen epäpyhä liitto teki Days Of Future Passed -albumista vuonna 1967 radikaalin ja uusia uria aukovan levyn. Nyt The Moody Bluesin popkauden avausfanfaari kuulostaa ajoittain hieman koomiselta suurieleisyydessään. Nights Of White Satin -hittiin huipentuva kokonaisuus pauhaa laveilla melodialinjoilla ja nostaa ymmärtäväisen hymyn hippiajan rajatonta optimismia sympatiseeraavan kuuntelijan suupieleen.

Kököllä rhythm and blues -räpellyksellä uransa aloittanut yhtye sukelsi hämyilyn maailmaan vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla In Search Of The Lost Chord. Yhtyeen hippikauden huippuhetkeksi kohoaa happoprofeetta Timothy Learin hahmon ympärille kehrätty kappale Legend Of A Mind. Tajunnanlaajennuksen kemiallisista ja itäisistä ulottuvuuksista intoutunut The Moody Blues löytää näihin aikoihin lopullisesti oman tunnistettavan sointinsa, jossa sormiomies Mike Pinderin soittama mellotron näyttelee avainroolia. Primitiivisen nauhatekniikan pohjalle rakennetun vekottimen huojuvan kohtalokas soundi oli olennaisessa osassa Strawberry Fields Forverin jälkeisessä brittipopissa ja yksikään toinen yhtye ei saanut mellotronista yhtä meheviä tehoja irti kuin The Moody Blues.

Huumeiselta orkesterilta kuulostava äänimaisema olisi jollakin toisella ryhmällä saattanut olla estottoman friikkailun lähtökohta, mutta The Moody Bluesin sävellykselliset tavoitteet olivat harmonisessa ja maailmoja syleilevässä popissa. On The Threshold Of A Dream -levyllä (1969) yhtyeen musiikkiin hiipii lisäripaus ryppyotsaisuutta. Psykedeelinen leikkimieli antaa sijaa säntillisemmälle kunnianhimolle ja pateettisemmalle ilmaisulle. Suuria sanoja tursuavat tekstit ja tietty kirkasotsaisuus kuuluivat 1960- ja 1970-lukujen taitteessa asiaan, nyt niiden synnyttämä vaikutelma on lievästi reliikkimäinen.

To Our Children’s Children’s Children- ja Question Of Balance -albumit (1969 ja 1970) kertovat jo otsikoillaan ajan hengen voimasta. Lievästi hymistelevän ja nössön ensivaikutelman takaa löytyy kuitenkin huikea määrä musiikillisia herkkuja, joiden perusteella The Moody Blues kuuluu ehdottomasti brittirockin suuriin yhtyeisiin.

Lisää luettavaa