Olemukseltaan nyhverömäinen Moppi on lauluissaan varsinainen pervertikko ja seksihurjastelija. Mopin, ristimänimeltään Tuomas Toiviainen, omien sanojen perusteella hänen laulunsa ovat vakavasti otettavia tutkielmia seksuaalisuudesta ja homofobiasta. Yksinäisyys ja surumielisyys ovatkin useiden aluksi vitseiltä vaikuttavien fantasioiden pohjavireenä. Parhaimmillaan laulut koskettavat oikeasti ja laittavat ajattelemaan, mutta yhtä usein aiheiden käsittelyssä häiritsee se, että artisti tuntuu jämähtäneen psykologisessa kehityksessään anaaliseen vaiheeseen. Pyllyreikä on pakkomielle, ei metafora. Toisen levyn kohdalla alkaa vaikuttaa myös siltä, että se alkaa olla (aiheena) loppuun kaluttu.
Mopin grotestit tekstit saavat kontrastia hempeistä sävellyksistä. Pyllykenraali, Nudismin aakkoset ja Kyrpien metsä ovat mainiota naivistista lofi-poppia. Ideana kiinnostavalta vaikuttava vastakkainasettelu osoittautuu levymitassa kuitenkin turhan ilmeiseksi. Läheskään kaikki sävellykset eivät säväytä ja tekstien tautologia syö niiden shokkiarvoa. Paikoin yhtye sortuu jopa banaalisuuteen, mikä tuntuu sotivan albumin avantgardistista ideaa vastaan.