Múm alkaa olla kokeilevan electronican saralla jo eräänlainen pioneeri. Neljännellä albumilla yhtye on kuitenkin muuttunut lähinnä muodollisesti. Entinen pääsolisti Kirstin Valtysdottir on jättäytynyt leikistä sivuun, ja hyvä niin, sillä hänen tulkintansa olivat teennäisyydessään omaa luokkaansa.
Go, Go Smear The Poison Ivyn musiikki on sitä naivistista ja melankolista koneabstraktioiden ja kamarimusiikkimaisten instrumentaatioiden sulavaa fuusiota, josta yhtye tunnetaan. Paikoin se on lumoavaa ja kekseliästä, mutta yhtä usein pikkusievää näpertelyä. Lajityypille ominaiset elokuvavertaukset tulevat väkisin mieleen: jos levy saisi rinnalleen tunnelmaansa tukevaa kuvamateriaalia, olisi raina todennäköisesti Amélie-tyyppinen haihattelu.
Parhaimmillaan harput, harmonit, puhaltimet ynnä muut soittopelit luovat hartaan pastoraalista tunnelmaa surrealistisen kerronnan keskelle. Kiusaantumiselta on kuitenkin vaikea välttyä yhtyeen maanitellessa kuuntelijaa loputtomilla ponnettomilla lallatuksilla.