THE MUTANTS: Deathrace 3000

Arvio julkaistu Soundissa 06-07/2002.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.
Suomessa on instrumentaalirockin ystäville ennestäänkin monta tasokasta vaihtoehtoa ja The Mutants liittyy tällä debyyttilevyllään seuraan sujuvasti.

Arvio

THE MUTANTS
Deathrace 3000
Green Cookie

Suomessa on instrumentaalirockin ystäville ennestäänkin monta tasokasta vaihtoehtoa ja The Mutants liittyy tällä debyyttilevyllään seuraan sujuvasti. Oikeastaan kyseessä ei ole varsinainen studiolevy, sillä kreikkalaisen lafkan julkaisu on koostettu Mutantsien kolmesta singlestä, joita on täydennetty muutamalla uudella raidalla. Levy ei kuitenkaan kuulosta kokoelmalta, sillä meininki ja myös soundit pysyvät riittävän samanlaisina läpi levyn.

Kuusihenkisen yhtyeen historia liittyy useampiinkin edesmenneisiin pieniin suuriin bändeihin, kuten Isebels Pain ja Sweetheart. Mutantseille on vuosien mittaan kertynyt kovan livebändin maine – itse olen nähnyt bändiltä vain yhden tylsän keikan pari vuotta sitten – ja näidenkin biisien voisi kuvitella olevan liveversioita, sen verran eläväistä ja kiihkeää meno kuulostaa olevan. Soiton rentous on ehdottomasti Mutantseissa parasta, mutta valitettavasti rentous lipsuu muutamassa kohdassa löysäilyksi. Esimerkiksi Indians ei etene rennosti, vaan laiskasti.

Levyn aloittava Le Mutant on meksikolaistorvineen albumin kohokohtia. Uudemmilla raidoilla Mutants on siirtynyt hieman elokuvallisempiin fiiliksiin. Varsinkin Bungalow Boo-boo-boo ja Agents of the Universe vievät bondmaisiin tunnelmiin, ensimmäinen jännitystä luomaan ja jälkimmäinen takaa-ajon taustalle.

Teknisiltä taidoiltaan Mutants ei yllä esimerkiksi Laika & The Cosmonautsin tasolle, mutta onnistuneesti yhtye nostaa pääosaan meiningin. Paikoin Mutants päästää itsensä lipsumaan sopivasti hulluuden puolelle, pitäen kuitenkin ohjat tarpeeksi tiukalla. Ilman Beachvolley Mudpartyn lopun raivokkaita rumpufillejä tai Funky Fidelin säröbassosooloa Deathrace 3000 olisi huomattavasti tylsempi levy. 

Lisää luettavaa