Brittiläinen doom-tunnelmoija on yli 20-vuotisen historiansa aikana julkaissut vaihtelevan laatuisia albumeja. Uutukaisensa sijoittuu selkeästi yhtyeen pirteimpään kolmannekseen, tosin pirteys on bändin ankeasta ulosannista kaukana.
Yhtyeelle tunnusomainen sähköviulu soi kenties surumielisempänä kuin aiemmin, yhteensoitto on demomaisen hapuilevaa kuin 1990-luvulla, Aaron Stainthorpen laulu sekoittaa paatoksellista melodiaa ja alkukantaista korinaa ja riffeissä on selittämätöntä, karismaattista imua. Bändin tavaramerkkisoundissa on jotain hyvin viatonta ja miellyttävää. Feel The Miseryn biisimateriaali on laajoja kaaria maalailevaa, kiintoisaa ja välillä unettavan toisteista. Tyylinsä sekin.
My Dying Bride ei ole koskaan ollut doom-ilmaisussaan kaikkein raskaimpia, mikä on yhtyeen kokonaisviehätykselle pienimuotoinen taakka. Melankolinen ja haudanvakava tunnelma kaipaisi kyytipojakseen murjovampia kitaroita, pörisevämpiä bassoja ja tanakampaa rumpulouhintaa. Ihan kiva tuotanto ei vastaa sisällön minimipainovaatimuksia.