MY DYING BRIDE: For Lies I Sire

MY DYING BRIDE
For Lies I Sire
Peaceville

Doom on taitolaji. Pitkien, hitaiden ja rakenteellisesti yksinkertaisten kappaleiden esittäjä ei voi piiloutua minkään taakse, vaan on aina alasti. Doomissa ei pärjää asenteella tai teknisellä osaamisella, vaan siihen tarvitaan kärsivällisyyttä, draaman tajua ja kykyä eläytyä ihmiselämän hauraimpiin tunteisiin naurettavuudenkin uhalla.
Aika ajoin oppipojat nousevat mestareidensa edelle, mutta kokemus on ominaisuus, jota ei saa kuin vanhenemalla. My Dying Bride on lepsuillut uransa aikana pariinkin otteeseen, mutta hyvänä päivänä se yltää edelleen suorituksiin, jotka ovat lajin kiistatonta parhaimmistoa.

For Lies I Sire -levy on kuin muistutus niistä ominaisuuksista, jotka 90-luvun alussa tekivät My Dying Bridesta ainutlaatuisen. Pikemmin kuin levyllinen yksittäisiä kappaleita, se on raastavaa yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa huokuva taideteos, jossa rakenteelliset ratkaisut on jätetty pitkälti intuition varaan. Tärkeimpänä elementtinä loistaa edelleen Aaron Stainthorpen piinattu, väsynyt lauluääni, mutta osansa on myös aika ajoin sovituksia koristelevalla, odottamattoman paluun tehneellä viululla.

Sillä, onko For Lies I Sire paras My Dying Briden 2000-luvulla julkaisema levytys, ei oikeastaan ole edes merkitystä. Näin syvältä kouraisevaa musiikkia ei voi analysoida. Sitä kuunnellaan.