Soundi arveli vuonna 1999 My Dying Briden ajaneen itsensä nurkkaan, koska se oli kokeilujen päätteeksi palannut upealla The Light At The End Of The World -albumillaan alkuperäiseen, loputtoman riutuvaan tyyliinsä. Juuri näin kävi, sillä bändi on lymynnyt ja surrut samaisessa nurkassa siitä lähtien. Luisilla sormilla on raavittu tapettia riekaleiksi ja seinälautoja tikuille sen verran, että ahtaassa paikassa mahtuu elämään. My Dying Bride on toistanut lohduttomuuttaan pitkillä, kituvilla biiseillään ja samaa alistunutta konttausta se tulee jatkamaan tuomiopäivään saakka. A Map Of All Our Failures sopii täsmällisesti suunnitelmaan.
My Dying Bride on vahva yhtye, sillä se ajaa kuulijan edelleen musiikin välittämään tunnelmaan, herkimmilleen ja haavoittuvimmilleen. Juuri tästä syystä edes kaikki ne, jotka bändin tyylistä saattaisivat pitää, eivät pysty sitä kuuntelemaan – A Map Of All Our Failuresin kanssa joutuu niin lähelle omia tunteitaan ja heikkouksiaan. En keksi muita bändejä, jotka saisivat kerta kerran jälkeen samanlaisen reaktion aikaiseksi. A Map Of All Our Failures ei kuulu bändin kirkkaimmin kirveleviin levytyksiin, mutta siellä sitä silti ollaan, vastapäisessä nurkassa, kynsillä tapettia raapimassa. My Dying Bride sivaltaa edelleen pelottavan syvälle.
