MY DYING BRIDE: A Line Of Deathless Kings

Arvio julkaistu Soundissa 10/2006.
Kirjoittanut: Marko Säynekoski.
Kun My Dying Bride julkaisee uuden levyn, kyseessä on eittämättä Tapaus. Niin juuri, isolla kirjoitettuna. Bändin tummanpuhuva fiilistely on huonoimmillaankin loistavaa ja lohduton ilottomuus tietää pitkiä öitä levyyn paneutumisessa.

Arvio

MY DYING BRIDE
A Line Of Deathless Kings
Peaceville

Kun My Dying Bride julkaisee uuden levyn, kyseessä on eittämättä Tapaus. Niin juuri, isolla kirjoitettuna. Bändin tummanpuhuva fiilistely on huonoimmillaankin loistavaa ja lohduton ilottomuus tietää pitkiä öitä levyyn paneutumisessa.

My Dying Bride ottaa uudella levyllään haltuun jonkinlaisen synkkämielisen perusajatuksen raadollisimmillaan. Eihän bändi ole ennenkään esittänyt niinkään dekadenttia romantiikkaa kuin tulehtuneita tunteita, mutta nyt ne kuvataan entistä paljaampina ja brutaalimpina – aivan kuin veistä haluttaisiin kiertää vielä kerran haavassa. Ja bändin onnistuu tavoittaa etsimänsä tunnelma. Nyt sen metalli tarkoittaa ruosteisia tukirankoja paljastuneena betonivallien rapistuneista seinämistä.

Aaron Stainthorpen murheen alhossa rypevä laulu repii sieluja auki. Mies ei tunnu pystyvän karistamaan vainoajiaan, jotka piinaavat ilmeisen pisteliäästi: ”Tuskasi/se puhuu/minulle/ja kuulen sen hyvin.” Jotenkin sattuva lause jälleen siitä kaikesta, mitä My Dying Bride pystyy välittämään.

Taas on aika kaivaa köysi kellarista ja alkaa katsastaa kestävää puunoksaa, siis henkisessä mielessä tietenkin.

Lisää luettavaa