Muistan yhä kaukaisen 1990-luvun onnettomat loppuvuodet, jolloin Kyussin ja kumppaneiden vanavedessä julkaistiin tolkuton läjä tarpeettomia stoner rock -albumeja. Silloin piisasi hippiretkueita, jotka imitoivat Black Sabbathia ja vetivät hidastavia huumeita. Lähes kaikkien soundi oli mukavan yrmeä, mutta biisit jäivät useimmilta tekemättä.
Nebulan levy tekee ankeilla photo-shop-kansillaan ja tunkkaisella soundilla parhaansa antaakseen juuri tuollaisen ensivaikutelman. Onneksi vaikutelma on väärä. Nebulalla on selvästi paremmat huumeet ja biisit kuin väsähtäneessä genressä keskimäärin.
Levy rockaa kiitettävän monipuolisesti. Suurin osa tripistä taittuu Motörheadin vauhdilla, mutta ajoittain hengähdetään määkivien lampaiden (!) ja sitarin säestämissä hippifolk-tunnelmissa. Rautalankainen kitara maustaa välillä mukavan tukkoista alkuhevipörinää. ”Kosmisia” efektejä ryöstöviljellään genreuskollisesti, mutta rujosti räimitty riffirock pysyy ylpeästi pääosassa.
Kappaleet kuten Loose Cannon, Ghost Ride ja The Alchemist ovat ässäriffeillä siunattuja ja tiukasti soitettuja fuzz-jööttejä. Sellaisia maailmaan tarvitaan aina lisää. Nebula tiedostaa selvästi genrensä säännöt, muttei jää niiden vangiksi.