Mitenkään tämän levyn taiteellista arvoa väheksymättä parasta Ninni Forever Bandin esikoislevyssä on se, että se on edes julkaistu. Juuri tällaisissa albumeissa piilee koko musiikin fanittamisen toivo. Pintandwefallista tutun Ninni Luhtasaaren soolo on nimittäin tehty tekemisen tarpeesta. Ainoasta oikeasta syystä julkaista musiikkia.
Kotikutoisessa ja kiehtovassa levyssä hehkuu suorastaan tieteellinen lähestymistapa: mitä tapahtuu jos tehdään vaikkapa näin? Samanlaisesta uteliaisuudesta on syntynyt uraauurtavaa musiikkia Kari Peitsamosta Ristoon. Matka jälkimmäiseen on lyhyt sikälikin, että Risto Ylihärsilä on tuottanut levyn orgaanisemmin soivan puoliskon. Death Hawksin riveistä tutun Teemu Markkulan vastuulla on ollut elektronisemmin toteutettu materiaali.
Pintandwefalliin Ninni Forever Bandia ei yhdistä Ninnin itsensä lisäksi muu kuin korkeintaan asenne. Levy on huomattavan sisäänpäinkääntynyt, pohdiskelevakin. Erikseen irrotettavia hittibiisejä ei pysty listaamaan, mutta ei ole tarviskaan.
On hykerryttävää, kuinka voin kuvitella juuri tällaisen hyväksytyistä rajoista piutpaut välittävän lähestymistavan ärsyttävän monia. Nihilistipipo päässä levyä voi syyttää samaan aikaan elitistiseksi ja amatöörimäiseksi. Itse uskon sillä kuultavan musiikin syntyneen vapaudesta. Ninni Forever Bandin esikoislevy on ylistyslaulu luovuudelle.
