Jo ensimmäisellä kerralla sen aavistin, mutta vasta neljännen kuuntelun jälkeen varmistuin asiasta: minä vihaan Orsonia. Sen perustelu onkin hankalampaa, sillä Britanniassa kun-nioitettavaa menestystä ensisinglellään saaneen kalifornialaisbändin ansiot on helppo myöntää. Yhtye osaa kirjoittaa tarttuvia popbiisejä ja kieltämättä sen musiikillinen keitos on kekseliäs. Esimerkiksi Happiness yhdistää Van Halenin hard rock -kitarat Marvin Gayen soulkeinuntaan. Samanlaista nokkelaa, 80-luvun kitararockilta vahvasti haisevaa sillisalaattia on koko levy.
Bright Idea oikein pursuaa kekseliäiden nuorten miesten näyttämisenhalua, ja siinä luulen albumin vastenmielisyyden piilevän. Levystä välittyvä nokkeluus tuntuu äärimmäisen laskelmoidulta, kuin collegeopiskelijoiden välituntien taustamusiikiksi tehdyltä. Tosin yhtyeen suosio kotimaassaan on vielä ollut vaatimatonta. Suurin yksittäinen ärsytys syntyy kuitenkin Jason Pebworthin itsevarmasti kailottavasta äänestä, josta oikein kuulee kuinka mies hauskasti ilveilee laulaessaan.
Poikien lahjakkuus on ilmeistä, mutta tällainen keikaroiva teennäisyys, johon se on valjastettu, ylittää sietokyvyn.