Arvio: Näin aikuista itsetutkistelua ja omien motiivien puntarointia ei valtavirtaräpissä juuri kuule – Dave on syvällinen ja viihdyttävä moderni saarnamies

The Boy Who Played the Harpin tuotanto on kermaista ja terävän lyyrikon aiheet järeitä.

Arvio: Looserin Mandariini on hyvän mielen levy

Albumia ei välttämättä kuluta puhki, mutta se jättää taatusti hymyn huulille.

Arvio: Kaksosella on valeasu, joka tekee sille hallaa – Valo-olento on kuin kaksi eri albumia yhteen liimattuna

Kaksosessa on potentiaalia, mutta yhtye pilaa hyvät pop- ja rockriffit runttaamalla niitä liian raskain ottein.

Arvio: Välillä koomisen pateettinen Lord of the Lost onnistuu sorvaamaan levytrilogian kakkososalle jokusen aidosti koskettavan osuman

Saksalaisyhtye jatkaa Opvs Noir Vol. 2:lla karsinoitumisen välttelemistä.

Arvio: Jesse Sykesin ja The Sweet Hereafterin yleisilme on pysynyt pitkästä tauosta huolimatta samana – Forever I’ve Been Being Bornin parasta antia on tunnelmallinen kitarointi

Albumin nautittavuutta puolestaan rokottaa Sykesin hiljainen ja veltto laulu.

Arvio: Erikoislaatuinen ilmiö musiikkikäsitteen laitamilta – Talk Show’n outo operaatio ei kuulosta hauskalta tai svengaavalta

Kahden free jazz -hahmon improvisoima erityis­musiikki tuntuu eetteristä poimituilta sig­naaleilta, joiden välillä ei juuri ole keskusteluyhteyttä.

Arvio: Longing Louisa seuraa debyytillään veden liikkeitä sekä ulkoisina havaintoina että kanssavirtauksena

Waterphilen tunnelmat ovat rauhallisia ja yksinäisiä. Yleispiirteisen pinnan alta löytyy kuitenkin tukku lumoavia melodioita.

Arvio: NCO surffaa nätisti modernin räpin aallonharjalla – Shawty on kokonainen vastakohtaisuuksien maailma

Eroamisen tunneskaalaa ruotivi­en kappaleiden tunnustuksissa on rehellisyyttä, joka tuntuu raikkaalta.

Arvio: Buckcherry tekee yhä parasta strippausmusiikkia Mötley Crüen ja AC/DC:n tällä puolen

Toimivaa re­septiä ei ole syytä vaihtaa.

Arvio: Edenbridgen fantasiapower on väärällä tavalla raskasta kuunneltavaa

Kun biisit laahaavat melankolian suossa, rämeessä rämpi­vät myös kuuntelijan fiilikset.

Arvio: Linnea Hjertén kutsuu mukaan matkalle, mutta ei saa kuulijan mielikuvitusta lentämään

Hjertén on valinnut tien, jolla ero nerouden ja puuduttavan unoh­dettavuuden välillä on pieni.

Arvio: Genom Natten saa jokaisen rivinsä kuulostamaan uskoutumiselta ja vahvimmatkin nuottinsa värisemään kaipuusta

Joel Sjöön ja Alessandra Güntha­rdtin duo ei pelkää kliseitä, muttei myöskään juutu niihin.