Aina kun brittiläinen musiikkilehdistö villiintyy jostain uudesta bändistä, täytyy hehkutukseen suhtautua suurella varauksella. Vain harvoin ylisanoille löytyy katetta musiikista.
Tämän hetken kuumin brittibändi on vasta puolitoista vuotta sitten perustettu Palma Violets. Kun yhtyeen elinkaari on näin lyhyt, ei sen vaikutusta voi olla huomaamatta musiikista. 180-debyyttiä olisi pitänyt kypsytellä vielä pidempään, eikä vain suoltaa ulos, kun riittävä määrä kappaleita on purkissa. Toisaalta yhtyeen kiireen ymmärtää hyvinkin. Kun huuma on huipussaan, on pitkäsoitto saatava markkinoille, oli yhtye siihen valmis tai ei. Voihan aina olla niin, että tämä jää Palma Violetsin ainoaksi saumaksi menestykseen.
Palma Violetsin todelliset valtit löytyvät kuitenkin ihan oikeasta paikasta, eli sen kappaleista. Tai jos tarkkoja ollaan, niin sen parhaista kappaleista. Ennakkomaistiainen Best Of Friends hehkuu kuumalla liekillä ja Tom The Drumista löytyy kosolti alkukantaisen garagerockin voimaa. Hienoin täky on kuitenkin levyn loppuun säästetty 14, jonka haikeasta kertosäkeestä voisivat Arctic Monkeys ja The Strokes ottaa mallia.
180-debyytti osoittaa, että parhaina hetkinään Palma Violets on liki saamansa hehkutuksen arvoinen. Jos yhtye malttaa jatkossa keskittää kaiken tarmonsa kokonaisiin pitkäsoittoihin, voi se olla sitä myös ihan kauttaaltaan.