Panic At The Discon pojat ilahduttivat tällä kakkoslevyllään pudottamalla idioottimaisen huutomerkin nimensä keskeltä. Vaikka lasvegaslaiset ovat tehneet pintapuolisesti suuren tyyliloikan new wave -rytkeestä monisävyisten popteosten pariin, ei yhtyeen perusolemus ole muuttunut. Sama pirun näsäviisas virnistely puskee pintaan edelleen.
Pretty. Odd. pursuaa suureellisia sovituksia, tyylivaihteluita, dramatiikkaa ja popkoukkuja. Kunnianhimosta pojille ropiseekin kunnioitusta, mutta siinä missä vaikkapa The Beach Boys tai Queen tekivät samoista aineksista koskettavaa musiikkia, hukkaa Panic At The Disco tilaisuutensa brassailuun ja hassutteluun. Joka suuntaan kurkottavat ja liian täyteen ahdetut sovitukset eivät tahdo pysyä läjässä, vaikka pohjalla on perustarttuvia popbiisejä.
Asenneongelma iskee jo levyn avausrivillä ”We’re so sorry we’ve been gone/we were busy writing songs/for you”, jonka taustalla kuullaan yleisön hurrausta. Tervettä itseironiaa toki, mutta samalla turha nokkeluus syö pohjaa levyn musiikilliselta kunnianhimolta. On esimerkiksi hieno idea kirjoittaa rakkauslaulu tarkoituksellisesti liioitellen (Folkin’ Around), mutta idea vesitetään kuulijaa aliarvioivalla ”let me exaggerate myself” -aloitusrivillä.
Pretty. Odd. tarjoaa myös hienoja pophetkiä. Nine In The Afternoonin kertosäe ja Bluria muistuttava hieno That Green Gentleman eivät kuitenkaan pelasta mitään, vaan vain vahvistavat kuvaa hukatuista mahdollisuuksista.
