Paisleyn kaupungista Skotlannista tulee kovassa nousussa oleva, veistoksellisen kaunis alta parikymppinen Paolo Nutini. Taskussa on sopimus ison yhtiön kanssa, takana keikkoja niin Paul Wellerin kuin The Rolling Stonesinkin lämmittelijänä ja ensilevyn tuottajaksi valittiin Ken Nelson, jolla on menestystä muun muassa Coldplayn albumien kanssa.
Onneksi tässä paketissa on muutakin kuin levy-yhtiön markkinointipuolen villisti tuulettamat mallin kasvot. Paololla on nimittäin melkoisen hieno ääni. Soulahtavalla otteella laulava Nutini diggailee selvästi Al Greenia, muutaman kerran lipsahtaa jopa pahasti imitaation puolelle. Tekniikka tuntuu menevän vielä tunteen edelle, mutta elämänkokemuksen luulisi korjaavan sen seikan.
Kappaleissaan nuorukainen kaipailee välillä tyttöystäväänsä ja välillä kotikaupunkiaan ja vaikka varmasti kovin vilpittömästi hän sen tekeekin, musiikki ei tahdo tarttua kuin hetkittäin. Soitto sujuu mallikkaasti ja selvää hittipotentiaalia lauluista löytyy, esimerkiksi vanhempaan naisen ihastumisesta kertova Jenny Don’t Be Hasty on varsin iskevä amerikanrokki.
Kokonaisuus on liiallisuuksiin asti huoliteltu. Koko levyä piinaa ilkeä valmiiksi pureskellun maku ja kliinisyys. Tasapainoillaan viihdyttävyyden ja ärsyttävyyden välimaastossa. Vaaran tuntua ja rosoisuutta on turha etsiä näiltä kaduilta.