PAUL WELLER: Heliocentric

PAUL WELLER
Heliocentric
Island

Vuonna 1991 Paul Weller heittäytyi tuntemattomaan The Paul Weller Movementin ainoalla singlellä Into Tomorrow. Nyt on vuorossa 42-vuotiaan Wellerin viides sooloalbumi. Niistä ehdottomasti paras on 1993 ilmestynyt lämmin ja lempeä Wild Wood, jonka tunnelmiin Heliocentric palaa. Hyvä niin, sillä luvattoman epätasaisen Heavy Soulin kuivakkaa ja kukkoilevaa retrorockia olisi ollut paha viedä pitemmällä kuulostamatta jopa Ocean Colour Sceneä, jonka kitaristi Steve Cradock ja basisti Damon Minchella avittavat idoliaan Heliocentricillä, apeammalta ja ankeammalta.
Paul Wellerin musiikissa ei ole vuosikausiin ollut ripaustakaan The Style Councilin homoerotiikasta, päinvastoin, sillä tälläkin levyllä on yksi todella vaivaannuttava jälkikasvulle kirjoitettu balladi. Kuunnelkaapa Sweet Pea, My Sweet Pea. Jos se ei ole isukkirockia, niin mikä sitten? Onneksi monin paikoin miehekkyyden ja sentimentaalisuuden sotkeminen onnistuu paljon makoisammin.
Heliocentricillä (albumin nimi tulee antiikkisesta Helios-miksauspöydästä) Paul Weller palaa pubista peribrittiläisiin kartanotunnelmiin. Musiikissa on massiivinen julkisivu, mutta myös tilaa herkkyydelle ja englantilaisen folkin ja psykedelian vaatimille detaljeille. Wellerin äänessä on yhä lämpöä ja Steve White rummuttaa edelleen svengaavammin ja ryhdikkäämmin kuin kukaan ja päästetäänpä hänet Picking Up Sticksillä jopa oikein sooloilemaan. Mitään uutta ja ennenkuulematonta Heliocentric ei tarjoile, mutta etenkin Dust And Rocks, With Time And Temperance sekä Love Less kuuluvat aivan Paul Wellerin soolotuotannon parhaimmistoon. Albumin upeat jouset on sovittanut jo Nick Drakea orkestroinut Robert Kirby ja tietenkin myös luottomies Brendan Lynch pääsee pariin otteeseen esittämään panorointitaitojaan.
Kovinkaan monen artistin levyltä ei odota mitään jännittävää ja uutta yli 20 vuotta debyytin jälkeen, ei edes Paul Welleriltä. Heliocentric ei ole Wellerin paras biisinippu hänen palattuaan kahvilatyylittelystä takaisin kitararockin pariin, mutta ei missään nimessä huonoinkaan. Paul Weller tietää vahvat puolensa. Eiköhän tätä jaksa kuunnella taas seuraavaan saakka.