PAUL WELLER: Sonik Kicks

PAUL WELLER
Sonik Kicks
Island

”Vimmainen” tai ”intohimoinen” ovat laatusanoja, joita suhteellisen harvoin tulee käytettyä veteraanisarjaan siirtyneiden artistien julkaisujen kohdalla. Jos musiikintekijällä on takanaan uraa reilusti neljättä vuosikymmentä ja jos julkaistuja albumikokonaisuuksiakin on kertynyt kunnioitettava läjä, tuntuisi kovin luontevalta ja tutun turvalliselta puhua ”rennon seestyneestä taatusta tavarasta” tai muuten lupsakkaasti uomiinsa asettuneesta ilmaisusta.

Brittiläisen punksukupolven perusjärkäleisiin lukeutuva Paul Weller on erilainen veteraani. Vaikka Weller on kohotettu ikoniseen asemaan jo ajat sitten ja vaikka hän meriittiensä puolesta voisi hyvin valita paasikivikekkostelun ja nostalgiavetoisen puoliteholla keikkailun aktiivisen luomistyön sijaan, on brittirockin ikiskarppi kummisetä valinnut katsomon kalleimpien aitiopaikkojen sijaan pelikentän.
Paul Weller on jo useamman albumin ajan ollut uransa ehkä terävimmässä luomisvireessä sitten tarunhohtoisten The Jam -vuosien. Sonik Kicks vakuuttaa heti alkutahdeillaan, että hyvä terä ei ole ainakaan vielä tylsynyt. Elektronisesti särähtelevä avausraita Green jyskyttää monotoniarockin ja jonkinnäköisen spoken word -mosaiikin risteytyksenä riehakkaan nälkäisesti. Weller on viime vuosien levyillä flirttaillut psykedelian ja eksentrisemmän rock-tradition kanssa, mutta nyt maestron antennit tuntuvat olevan erityisen herkkinä hieman oudompien värähtelyiden suuntaan. Jossakin vaiheessa Weller näytti taantuneen valkoisen soulrokkarin rooliin, mutta matkan varrella on selvästi tapahtanut jonkinasteinen henkisen vapautumisen prosessi.

Samalla kun Paul Wellerin ulkoinen habitus kertoo hampaat irvessä käytävästä ja hieman karikatyyrimaisesta taistelusta oman imagon puolesta ikääntymistä vastaan, on taiteilijan musiikillinen sielu vapaampi kuin koskaan. Mikä parasta, kevyt kokeellisuus ja häröilevät osiot eivät parkkiintuneen über-modin tapauksessa tunnu teennäisiltä tai pakolla puristetuilta. Käheätä ja luonnostaan voimakasta lauluääntään rohkeasti piiskaava Weller kuulostaa innostuneelta ja musiikista aidosti inspiroituneelta.

Huvittavaa sinänsä, että Paul Weller on saanut musiikkiinsa uutta virtaa hyödyntämällä 1970-luvun saksalaisen kokeellisen rockin puolielektronista keinoarsenaalia. Krautrockin pelkistyneisyydestä ja hypnoottisuudesta on muodostunut 1990-luvulta asti vakiolääke esteettistä kasvojenkohotusta ja taiteellista piristysruisketta halajavien rokkareiden ongelmiin. Varovaista junnausta ja saksalaisia taiderockmausteita kokeillessaan Weller voisi olla yksi monista jonon jatkona, mutta vahva oma identiteetti saa tässä tapauksessa kokonaisuuden toimimaan. Kraut-kierteen virkistämänä Sonik Kicks liikkuu sulavasti folksävyjen, dubreggaen ja kamarimusiikkimaisten sommitelmien kautta rehevään klassiseen englantilaiseen rocksointiin. 

Paul Wellerin kohdalla kaikki uudet mausteet ovat nimenomaan mausteita, artistisen perusluonteen pintaan ripoteltavia asioita. Pohjimmiltaan Weller on edelleen Ray Daviesin henkinen perillinen eli umpienglantilainen laulaja-lauluntekijä, joka parhaissa lauluissaan yltää vakuuttavaan sielukkuuden, itsevarmuuden ja itseironian yhdistelmään. Siellä täällä puksuttelevat konerytmit tai sovitukselliset outoudet eivät peitä syvempää perimää Paul Wellerin tulkinnoissa.

Muun muassa That Dangerous Age-  ja When Your Garden’s  Overgrown -kappaleissa laulaa itsensä hyvin tunteva ja samalla musiikkiin uteliaan intohimoisesti suhtautuva artisti. Jos Paul Weller olisi malttanut napsaista lievästi ylipitkältä albumilta tylsimmät raidat pois, olisi Sonik Kicks vielä inspiroivampi puheenvuoro nuorekkaasti varttuneelta laulajalta.