PAUL WELLER: 22 Dreams

PAUL WELLER
22 Dreams
Island

Viimeisen kymmenen vuoden ajan on tuntunut siltä, että Paul Wellerin uudet levyt lähinnä vastaavat kysyntään. Etenkin Britanniassa on valtava yleisömassa, joka suhtautuu vastikään 50 vuotta täyttäneen muusikon tekemisiin yhtä kritiikittömästi kuin suomalaiset Eppu Normaaliin. Heille riittää se, että meidän Paul julkaisee muutaman vuoden välein peruspätevän rockalbumin.

Niin se on tuntunut riittävän Paul Wellerille itselleenkin. Mikäpä siinä, kun kaiken lisäksi As Is Now -kiekko (2005) soi selvästi eloisammin ja iskevämmin kuin pari edeltäjäänsä. Ehkä tarve muutokseen on ollut suurimmillaan kriitikoiden mielissä.

Niin tai näin, mikään ei antanut odottaa 22 Dreamsin kaltaista irtiottoa. Jokaisen sen 21 raidasta – runoilija Simon Armitage on kirjannut puuttuvan unen kansivihkoon – olisi voinut ujuttaa jollekin The Jamin, The Style Councilin tai Paul Wellerin soolouran albumille, mutta yhdessä ne muodostavat häkellyttävän kokonaisuuden: lempeää folkia, kireää psykedeliaa, jämerää pubirockia, herttaisia pianoetydejä, lokkien huutoa ja paljon muuta. Saa nähdä, jääkö albumi Wellerin diskografian kummajaiseksi vai rohkaiseeko se keikarin uudelle tielle.

Vaikean pitkästä 22 Dreams -levystä tekee lähinnä materiaalin hajanaisuus. Selvästikään Paul Weller luottomiehineen ei ole lähtenyt työstämään ns. normaalia albumia, vaan on sen sijaan äänitellyt talteen ideoita ja vaikutelmia. Lopputulos on spontaani, mutta jopa Wellerin kaltainen ikoni kaipaisi ympärilleen muitakin kuin jees-miehiä. Siis sellaisia, joilla on palleja kertoa, että One Bright Star diskattaisiin liian imelänä jopa Euroviisuissa. Ja että mukaan ei tarvita spoken word -raitaa, joka perustuu jumalalle kirjoitettuun runoon.

Mittavan kokonaisuuden kappalejärjestyksessä on oma järkensä. Aivan albumin alussa toisiaan seuraavat vihjaavan itämainen esittely, roisisti rimpuileva rockbiisi ja hieno karhea rakkauslaulu – Light Nights, nimibiisi ja All I Wanna Do (Is Be With You). Sekoamaan levy rupeaa vasta paljon myöhemmin. Viimeinen 20 minuuttia tuntuukin jo seuraavan unen surrealistista logiikkaa. Juuri sieltä löytyvät 22 Dreams -levyn omat Revolution 9:t.

Paul Wellerin muhkean jätkämäinen ääni sekä kautta linjan hienosti hengittävä soitto sitovat hyvin erilaiset biisit yhteen. Levyn nimekkäimpiä vierailijoita ovat Graham Coxon, Noel Gallagher sekä Robert Wyatt. Heistä nuorin ja vanhin ovat taas valtatieltä penkereen puolelle hypähtäneen Wellerin kaltaisia oman polun kulkijoita. Mikähän panisi myös Gallagherin kokeilemaan ilmaisunsa laajentamista kierrätysrockin ulkopuolelle?