PAUL WELLER: Illumination

PAUL WELLER
Illumination
Independiente

Ei ole helppoa olla ikoni. Tämä ajatus väistämättä hiipii mieleen Paul Wellerin kuudetta sooloalbumia kuunnellessa. "Modfather" Paulia palvoo ja hännystelee nuorempien britti-rockareiden hovi ja kotimaan mediakin ymmärtää entisen The Jam -johtajan pyrkimyksiä varsin pitkälle.

Nuoresta kapinallisesta kasvoi joskus kauan sitten seestynyt tyyliniekka ja edelleen viisas vanhempi valtiomies. Paul Weller on suhtautunut asemaansa varsin vakavasti, ja niinpä hän on jälleen yrittänyt tehdä arvolleen sopivaa suurta englantilaista pop-musiikkia, jossa yhdistyy kaikki hyvä vanhasta maailmasta.

Illumination jatkaa klassisten tyylilajien yhdistelyä varsin pateettisessa hengessä. Wellerin perussettiin aina kuuluneet soul-vaikutteet soivat tuolla ja viime vuosina monia inspiroineet pastoraali-folkin tyylikeinot määräävät tahdin toisaalla. Väliin töräytetään The Who ja Small Faces -koulukunnan voimasointuja ja mausteeksi ruilautetaan vielä hippi-sitaria huilulla. Lopputuloksena on muodoltaan moitteeton, periaatteessa viihdyttävä, mutta sisällöltään laiskasti pönöttävä kokoelma brittirockin peruskauraa.

Tietysti Wellerin tasoinen lauluntekijä pystyy kehräämään kohtuullisia ralleja vaikka aamuun asti, eikä Illumination ole täysin vailla onnistumisen hetkiä. Akustiselta pohjalta ponnistavat Now the Night is Here ja Bag Man rullaavat nautittavan helposti ja Leary Mysteries pölähtää rautaisella varmuudella.

Napakymppien vastapainona on valitettavan surkeita esityksiä. A Bullet For Everyone on surullinen junttiboogie ja The Stereophonics -solisti Kelly Jonesin tuella raakuttu Call Me No.5 vetää aika vakavaksi. Tämä ja levyn turhimmat soul-pastissit otettaisiin haukotuksen sekaisella naurulla vastaan, jos ne olisi tehnyt vaikkapa Joe Cocker. Vanhan Woodstock-veteraanin edustama geriatrinen pysähtyneisyyden tila ei ole kovin kaukana Paul Wellerin mahtipontisimmista vedoista. Tämän siitä saa, kun asunnossa on ollut liian kauan "all modern conveniences".