Otetaan yksi kitaraa soittava paljon nähnyt laulaja ja valtakunnan ammattitaitoisin orkesteri. Lisätään viisi hyväksi havaittua lainakappaletta ja kahdeksan vähintään kohtuullista originaalia. Pestataan Heikki Keskinen sovittamaan puhaltajien tekemiset. Chicagolainen blues maustetaan muutamalla hyppysellisellä jazzia ja funkia. Aineksissa ei ole moittimista ja lopputuloskin ylittää helposti hyvälle kansalliselle tasolle asetetun riman.
Horace Silverin meksikolaisittain velmu Señor Blues ja Paul Butterfield Blues Bandin viipyilevän intensiivinen Last Hope’s Gone ovat täysosumia. Kotoperäisistä tapauksista onnistuu parhaiten Heal Me With The Blues. Muilta osin albumi on miellyttävää, mutta ei erityisen innostavaa kuultavaa – asiallista ja päättäväisesti etevää meininkiä, josta puuttuu se jokin, mikä lähettää kylmät väreet kirmaamaan selkärankaa pitkin. Ehkä puhaltajat jäävät liian monessa tapauksessa pelkiksi säestäjiksi. Ehkä Pepe Ahlqvistin pitäisi olla ilmeikkäämpi laulaja. Ehkä ei pitäisi kuunnella Wynonie Harrisia samana päivänä.