Undergroundin ”tarkkaan varjellut salaisuudet” on luokka, jonka olemassaololle on vaikea keksiä oikeutusta niiden genrejen ulkopuolelta, joihin on itse perehtynyt. Mikä tahansa erikoisempi, tässä tapauksessa tekninen deathmetal, kun tuntuu keräävän ympärilleen alaan vihkiytyneitä diggareita, jotka hehkuttavat joka toista samalta kuulostavaa bändiä samantapaisin ylisanoin. Omasta mielestäni sitä ylinopeaa kilkettä on vain niin rasittava kuunnella, että tuskin edes huomaisin vaikka joku Augury toisi vahingossa konseptiin jotain uutta.
Psycropticiin törmäsin vuonna 2003, jolloin se aiheutti pitkälti saman reaktion kuin mainittu Augury paria vuotta myöhemmin. Teknisesti ylivertaiset soittajat tekivät äärirajoille vedetyllä musiikillisella poukkoilullaan niin vakuuttavaa jälkeä, että sekoilua ei voinut olla äimistelemättä ja ihailematta. Samalla yhtyeet onnistuivat aiheuttamaan kaikenlaisten rytmien ja sävelten yliannostuksen vähintään viikoksi eteenpäin.
Ob(Servant) -levyssä on outoa viehätystä, mutta paikallaan pysyen sitä ei voi kuunnella. Psycroptic on toden totta ansainnut Tasmanian tuholaisen arvonimen, eikä vain siksi, että yhtye on sieltä kotoisin.