Tikku perseessä retroilu ja olemattoman aitouden hakeminen apinoimalla mennyttä on vastenmielistä. Viime vuosien soul-buumissa, joka nyt toivottavasti palaa loppuun Winehousen piipun syövereissä, on enimmäkseen kyse juuri siitä. Onneksi poikkeuksiakin löytyy. Nicole Willisin rinnalle valopilkkujen joukkoon voi liittää entisen new jack swing -maakarin Raphael Saadiqin.
Edellinen altistumiseni miehen musisoinnille oli Toni! Tony! Toné! -yhtyeen Sons Of Soul -levyllä (1993), laulamassa jonkun lutkahtavasta exästä ja rahasta omaan aikaansa sekä kotipaikkaansa Oaklandiin sidottujen rytmien päälle. Meno on muuttunut. Lyriikka ei ole suurimmaksi osaksi läheskään yhtä raadollista ja musiikki on kuin 60-luvun Memphisissä tai Detroitissa.
Mies soittaa yksin lähes koko levyn sydämen: rummut, bassot ja kitarat. Ja helvetin hyvin, varsinkin kitarat. Soitosta loistaa hieno epäitsekkyys ja palvelualttius sävellystä kohtaan. Tärkeää roolia maestron lisäksi vetävät Jack Ashford ja Bobby Ozuna. He soittavat tamburiinia. Sitä ilman tämä levy ei olisi läheskään yhtä hyvä.
Huippuhetket ovat järjettömän kovia: 100 Yard Dash, ruokoton Let’s Take A Walk, Oh Girl, Staying In Love, Big Easy ja Sometimes. Joitain aika keskitason vetojakin löytyy ja loppuun lisätty, Jay-Z:llä vahvistettu Oh Girl -versio on turha.
